maanantai 31. heinäkuuta 2017

Työmatkani Mikkelin asuntomessuille.


Sisustussuunnittelijaksi opiskelu tapahtui oikeastaan vähän vahingossa.
Mietin synnyinkotini sängyllä n. 16-vuotta sitten, että mikä minusta tulee isona,
selailin opiskeluvaihtoehtoja.
Silmiini oppaasta osui sisustusartesaanin tutkinto.
"Toi on varmaan ihan ok ammatti"
ajattelin.

Opiskeluaikoina olin se kahdeksan oppilas,
menin massan mukana ja tein niinku pyydettiin.
En loistanut muussa kuin muiden naurattamisessa.
Taidetunnilla toki onnistuin saamaan 10+ numeroita.

En tuolloin olisi ikinä osannut aavistaa, 
että mitä kaikkea ammattiin valmistuminen minulle tuo.
Rumasta ankanpoikasesta kasvoi ja kasvaa yhä edelleen huippuosaaja.

Tällä kertaa tämä ammattitaito ja osaaminen kuljetti minut Mikkelin asuntomessuille.
Sisustusklinikalla annettiin neuvoja kävijöiden sisustuspulmiin.
Olen kuin kala vedessä messuilla,
saan puhua ja olla huomion keskipisteenä,
mitä muuta voi ihminen tarvita?


Se tunne, kun näet asiakkaan tyytyväisyyden.
Kun hän sanoo ääneen
"Olipa hyvä idea, ei olisi tullut mieleenkään itsellään"
Kun pariskunta katsoo toisiaan
"Tämä idea me todellakin toteutetaan".

Se paras palkka.
Se tunne kerta toisensa jälkeen vetää sähköiskuna läpi kehon.


Yöpymispaikaksi messujen ajaksi sain virtuaaliystäväni äidin mökin lainaan.
Ajatelkaa miten ihania ihmisiä,
ei koskaan olla nähty ja saan mökin järvenrantamaisemista.


Istuin laiturilla päivän päätteeksi.
Ajattelen, että miksi ihmeessä nautin yksin tästä kaikesta?
Päätin tehdä työmatkastani pienen seikkailun.
Pyydän minulle silloin vielä tuntemattoman seuralaisen luokseni.

Hetken päästä jo vahvat käsivarret on saanut veneen vesille,
hyppään kyytiin muovikipossa punaviiniä.
Istun veneessä,
ja nautin.
Annan aallon ja jokaisen airon vedon viedä.


Uitan varpaitani järvessä,
juttelemme hiljaa kuin aina toisemme tunteneet.
Hymyilen.
Käymme ulkosaunassa ja uimme järvessä.
Istumme portailla, syömme herneitä muovipussista ja
katselemme hiljaa nukkuvaa järveä.

Saan olla vahvojen käsivarsien ympäröimänä,
hiuksiani silitellään.

Minun hetkeni.

Halusin minua kannustaville naisyrittäjille kertoa myös tämän työmatkani
seikkailun,
tykkäykset ja kommentien määrät puhukoon puolestaan.

Meillä on oikeus tehdä elämästämme itsemme näköinen.
Minä tein taas niin.


Tee yksi ihminen onnelliseksi joka päivä
- vaikkapa vain itsesi.

- Sanna -










perjantai 21. heinäkuuta 2017

Elämässäni kääntyy uusi sivu.


"Älä kato mun historiaa,
koska en oo ollut siellä pitkään aikaan.
Se kummittelee mun maailmaa,
voin kertoo,
et haluisin sen melkein vaihtaa".

Ovat Mikael Gabrielin laulunsanat soineet päässäni viikkoja.

Lukijani.

Tästä alkaa elämäni ja blogini uusi luku.
Pahaolo on laitettu romukoppaan,
ja jos ihmettelet,
myös useita päivityksiä poistettu.

Ne päivitykset lähtivät bittiavaruuteen,
"koska en oo ollut siellä pitkään aikaan".

Heräsin aamuna aurinkoisena,
katsoin peilistä ja sanoin peilikuvalleni, 
et sovitaanko, et tästä päivästä tulee hyvää päivä!


Siitä se sitten lähtikin.

Myönteinen päätös saapui vesivahingosta.
Aamulla kiitin hyvästä asiakaspalvelusta,
sain vastaukseksi, että vakuutusyhtiö korvaa minulle myös asumishaitasta.
Kolme vaihtoehtoa sain,
ehdotin neljänneksi kuukauden täysihoitoa Malediiveilla.

En jostain syystä saanut ehdotustani läpi.

Tänään kipitin kauneimmillani autoni kanssa Katsastusmies Pertin luo.
Pertti sanoi, että kaikki osani ovat kunnossa
ja autonikin sain vuoden leiman.
Pertti tahtoi vaihtaa minulle myös uudet pyyhkijät,
ajoi auton hallista ulos
ja hymyillen toivotti mukavaa päivän jatkoa.

Otin sen hetkellisesti kadonneen asenteeni käteeni;
minä teen, mitä minä haluan,
muut tekevät,
mitä he ehkä osaavat.

Naapurikunnasta ostin lennosta maalia.
Kerroin suunnitelmastani.
Sain makeat naurut, kun kuiskasin et näytän keskisormea
ja maalaan taas niin kuin tämän tytön kuuluukin tehdä.


ja sitten taloon muutti nainen.


Sävy sävyynhän sen pitää olla muuhun ympäristöön nähden.
Uusi maamerkkini.



Tulevat viikkoni ovat kiireisimpiä kuin koskaan.
Ensi viikolla saan kunnian olla työvuorossa
Mikkelin asuntomessuilla.
Autoni mittariin pyörtähtää lähiviikkojen aikana tuhansia uusia kilometrejä,
ja sehän sopii Duracellalle.

Ja osoite on;

Polkuni mun,
ikioma.

Sanna




tiistai 18. heinäkuuta 2017

Näkymättömien enkelien halaus.

Viisi päivää sitten kirjoitin täällä päätöksestäni rakkaan kotini myymisestä.
Kun olin sen päätöksen julkistanut,
tuntui kaikki jotenkin liian todelliselta 
ja pelottavalta.

Liian monta raskasta asiaa painaa harteillani.

Tipahdin alas repien ihoani rikki.
Tuntui kuin sydäntäni painaisi tiiliskivi.
Kaulan ympärilleni kietoutui puristava köysi.
Siipeni selässäni rikkoutui.

(Kuva rikkoutunutenkeli.blogspot.com)
Itku ja hätähuuto.

En pelkää pyytää apua.
Käännyin 30.000 naisyrittäjän puoleen.

Julkaisin kuvan, 
jonka otti kesken työpäivän minulle jo ystäväksi tullut julkisen kohteen työntekijä.

"Ensin kuljin kengät jalassa,
sit sukat ja nyt mennään jo kotoisasti avojaloin…"

Kirjoitan päivityksessäni.

"Ammennan voimani vaikka sit avojaloin,
periksi en anna tänäänkään.
Tykkään, jos virtuaalisesti halaat minua.
En tänäänkään pyydä anteeksi sitä,
että pyydän apua.
Toinen nainen halutessaan on paras voima!"

Lähetin avunpyyntöni näille upeille naisille.

1289 tykkäystä ja 300 kommenttia.


Minulle tuntemattomat naiset lähettivät sydämiä, virtuaalihalauksia 
ja voimasanoja.

"Täältä tulee paljon jaksuhaleja!
Kiitos, että olet olemassa ja sun kirjoituksia on aina mukava lukea
ja niistä saa aina tietynlaista voimaa myös omiin
juttuihin ja päiviin"

"Aivan ihana olet!
Voimia ja siunausta kovasti arkeesi.
Iso lämmin karhunhali täältäkin sinulle"

Eikö ole sinustakin aika uskomatonta?

Tänään työpäiväni jälkeen vuorostaan itkin autossani kaupan pihalla.
Nyt itkin ilosta.
Olin juuri hakenut postista minulle saapuneen paketin.

Paketista avautuu upea taulu.


Taakse on kiinnitetty pieni kimppu aitoja luonnonkukkia 
ja löysin käsin kirjoitetun kirjeen.

"Tiesin, että pidät vaaleanpunaisesta,
ja se väri pursuilee rakkautta, 
joten ajattelin, että ehkä se väri olisi omia piristämään…"

Kirjoittaa minulle täysin tuntematon nainen.

"Halusin maalata sinulle kuvan,
sillä halusin lähettää sinulle jotain hyvää,
jotta hyvyytesi muistaisit
ja sitä halaisit"

"…mistä toisinaan kirjoitat on sitä samaa vaaleanpunaista,
jota tässä maassa on aivan liian vähän.
Kiitos, että olet värittänyt omalla tavallasi sillä sävyllä maata…"

Terveisin Satuvalo.

Nyt vuorostaan lauma näkymättömiä enkeleitä on päättänyt
lähettää minun omiin siipiini voimaa.
Tunnen sen voiman.



Kaunein ja nöyrin kiitokseni.

Rakastan.

Sanna


torstai 13. heinäkuuta 2017

Minne tuulet vie, jos lähden?

"Mitä tapahtuu, jos lähden
minne tuulet vie?
Sinne miss' on puhtaan taivaan alla uusi tie.
Mitä tapahtuu, jos lähden
tuntemattomaan?
Loppuuko maailma siihen, vaan alkaakoon vaan
uudestaan?"

Ei kyynelille loppua tule.

Kirjoitan blogini ehdottomasti raskainta päivitystä.

Sydän itkee verta.
Raastava kipu repii rintaani.

Elämäni on liiaksi luopumista.
Rakennan, puhallan ja parannan.
Juuri kun saan kaiken valmiiksi,
luovun siitä.
Monta kaunista asiaa olen elämäni polulle jättänyt,
mutta liian vähän niistä itse nauttinut.

Olen tehnyt päätökseni.
Kevätauringon saapuessa pitkän talven jälkeen,
silloin minä myyn rakkaan kotini.
Laskin sormillani,
siihen on aikaa tasan 8 kuukautta.


Unelmani Kainuun korpikuusessa jäi lyhyemmäksi kuin olin ajatellut.
Sinä lukijani ehkä kysyt,
että miksi näin?

Minä sinulle vastaan,
että voimani eivät yksin riitä tähän kaikkeen.


Yritykseni vie tyttöä ympäri Suomen.
Jos meillä olisi ikuinen aurinko ja lämpö,
ei hätää olisi.
Kotini talvella ympäröi Suomen lumisin talvi.
Puulämmitteinen koti ei voi olla liian pitkään yksin.


Ei ollut minun kotini täälläkään.
Tuntuu, ettei tätä tekstiä saa koskaan valmiiksi,
kyyneleet sumentavat silmäni.

Elämä on kohtuuttoman epäreilu.


Mutta olen iloinen siitä, että voin täydellä sydämellä sisustetun kodin myydä jollekin onnekkaalle.
Tässä kodissa lepää rauha.

Se tunne ottaa sinut syliin jo eteisessä.
Kodin hyvä henki ei unohda koskettaa joka hetki.


Kodin jokaisessa kolmessa makuuhuoneessa on tunnelmansa.
Toisille ehkä liian persoonallista,
mutta se onkin vain pintaa.

Kaikkia kolmea huonetta koristaa upeat täysin toimivat pönttöuunit.


"kauas se vie,
tuo ruusuinen tie..."  

En voi olla ajattelematta Chisun laulun sanoja.


En voi laulaa, ettei minun kotini olisi täällä,
sillä tulen ehdottomasti jättämään palan sydämestäni ikuisesti näihin huoneisiin.


Sinä lukijani voit kertoa ystävällesi, sukulaisellesi, tutuillesi tai työkaverillesi tästä upeasta kodista Kainuun Puolangalla.
Tämä koti, vapaa-ajan asunto tai sinun tarpeisiin mökki sijaitsee ehdottomasti Suomen kauneimman luonnon keskellä.
Täällä saat nauttia luonnosta, rauhasta ja maisemista.


Kuva ulkosaunasta
Kodissa on kaikki mukavuudet, vedet ja sähköt.
On tehty isoimmat remontit; ikkunat ja katto.
Rakennusvuosi on 1938 ja elintasosiiven rakennusvuosi on 1984.
Elintasosiipi sisältää kodinhoitohuoneen, wc:n, saunan ja pesuhuoneen.


Olen nainen parhaassa iässä.
En voi erakoitua keskelle ei mitään.
Yritykseni tarvitsee ulkomaailmaa,
minä itse tarvitsen myös sitä.
Elämä ei valitettavasti kerro, mitä huominen tuo tullessaan.
Vanha ovi sulkeutuu, uusi ovi avautuu.

Tähän minä uskon.
Pyyhin kyyneleitä pitkään,
mutta uskon, että se elämä kantaa tämänkin yli.


Kiinnostuneet saavat lisätietoa ottamalla minuun yhteyttä.
045-6018655.
tilantosanna@gmail.com.
Tai messengerin kautta.
Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi.

Kyynelten siivittämänä, 
mutta täynnä toivoa

Sanna

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Enkeleitä on olemassa.



"Varmista, että näet ympärilläsi kaikenkattavan kauneuden"

Vanha nainen muistutti sairaalan käytävällä itkevälle äidille, 
jonka 6-vuotias tyttö teki kuolemaa.

Kaikenkattava kauneus;
se oli elokuvan nimi.

Elokuvan tarina oli pysäyttävä ja opettavainen.
Se kertoi, kuinka raskaimpaankin menetykseen voi kätkeytyä pisara kauneutta.

Juuri näin.

Olen ollut viime viikot mustan verhon ympäröimänä.
Rooman lomalle lähtöni alkoi löytymällä vesivahingon vessastani.

Miten ihmeessä selviän?
Olen yksin ja pahin pelkoni on toteutunut.


Olen aina uskonut enkeleihin.
Enkeleihin, jotka esiintyvät ihmisten kasvoissa.

Minun enkelini yllättäen ympäröivät minut.
Heitä yhtäkkiä kulkee pihamaallani.

"Lähden tekemään sinulle polun valmiiksi"
sanoo yksi näistä minun istuessani iltaa hänen kotisohvallaan.


Kun illalla tulen kotiini,
huomaan, että minulle on koko pihamaani nurmikko leikattu.
Minut valtaa uskomaton turvallisuuden tunne.


Seuraavana päivänä saavun kaupungilta kotiini,
navettani takana löytyy toinen enkeli tekemässä minulle halkoja tulevaa talvea varten.



He tulevat kylään antaen halauksen ja muistuttaen, miten tärkeä myös minä olen heille.
He antavat minulle aikaa aina, kun sitä pyydän.
He istuvat, kuuntelevat, lohduttavat, tukevat
ja välittävät.

Hyvä tulee hyvän luokse.

"Tyytyväinen ihminen rikkoo rajansa ja käyttäää kykynsä muiden palvelemiseen,
oikeudenmukaiseen puolustamiseen ja lähimmäisen elämän helpottamiseen -
ei suinkaan oman elämän nopeisiin nautintoihin…"

"Oletko saanut nukutuksi"
- saan useana aamuna viestiä minulle hyvin tärkeältä naapuriltani ja ystävältäni.
"Olethan sinä tyttö syönyt"
"Tule, savusauna on lämmin"

En pysty kylliksi kiittämään.

Halusin kirjoittaa tästä,
sillä maailmasta löytyy vielä näitä upeita arjen sankareita.
Mikää muu voitto ei ole yhtä makea kuin jaettu voitto.

Voin turvallisesti nukahtaa,
sillä tiedän,
että enkelini untani valvoo.

Kiitos <3

- Sanna -







maanantai 3. heinäkuuta 2017

"Mun reviirille ei kantsi enää tulla näyttäytymään"


Siinä kohtaa, 
kun ihminen käyttää toisen kipeitä, haavoittuvia kohtia kilpenään omille väärille teoille, 
ja valheilleen,
viimeistään siinä kohtaa ymmärtää ihmismielen julmuuden, 
tunteettomuuden ja 
kylmän sydämen.

Tätä ihmislajia mahtuu kolmetoista tusinaan.
Se on surullista.

Sain lukea viesteistä olevani isopäinen ihmishirviö,
jolla on tirritävät siansilmät sekä joutaisin pakkopaitaan mielisairaalaan.
Olen täysi sekopää.
Minunlaiseni "pöökit" mielenvikaiset on helppo kirjoittajan mielestä tunnistaa.

Jouduin lukea vieraan naisen kirjoittamana kaikki viime vuosien aikana kokemani vaikeudet.

Tämä samainen minulle täysin tuntematon nainen soitti viikkoja taakse päin uhkapuhelun, jossa kertoi tulevansa oveni taakse ja lupaavansa, että jään toiseksi.
Järjettömän puhelun aiheutti minun yksi blogipäivitykseni.

"Oon saanut särkyä ja se sattuu yhä.
Oon mennyt eteenpäin, paljon taakse jättäin..."

Soi Vestan laulunsanat taustalla.

Lähdin ystäväni kanssa Roomaan lomalle.
Pahan pölyn sirotimme taivaan tuuliin lentokoneen siipien pinnalla.

Vuosia sitten olisin ollut hiljaa ja niellyt kyyneleeni.
Tänä päivänä en sitä tee.
Julkistan joka ikisen minuun kohdistuvan julmuuden.
Ei mikään vaikenemalla muutu.

Tämä isopäinen ihmishirviö kävelee Rooman upeilla kaduilla.
Hän tuntee kasvavansa taas vahvuutta, ymmärrystä ja parempaa tulevaisuutta.


Joka ikinen negatiivinen kommentti
 ja käytös toiselta ihmiseltä minua kohtaan on sulka omaan hattuuni.
Olen kiinnostava.
Olen uhka.
Ihastutan ja vihastutan.
Se on merkki siitä,
että minussa on jotain kadehtittavaa.


Tämä säälittävä lehmä pitää itseään kauniina.
Kaunis lehmä.
Sen kertoo ympärillä oleva maailma.
Katseet.
Yrittäjyydessä onnistumiset.
Sen kertoo tunne siitä,
että voitan aina.


Sinkkuystävät pyyhki pahan pölyn pinnalta.
He nauttivat lomastaan niinkuin jokaisen naisen kuuluukin.
Roomalainen kauneus kosketti tyttöjen ihon pintaa päivisin ja öisin.
He ottavat joka hetkestä sen, mikä heille kuuluukin.
Koska he voivat.


Uusi luku elämässäni häämöttää jo tulevaisuudessa.
Myyn säälittävän prinsessaunelmani,
näin tuntematon nainen muisti mainita vaaleanpunaisesta hörhöilystäni.
Myyn ihanan kotini ja jatkan kohti uusia seikkailuja.

Mutta sen aika ei ole vielä.

"Uutta vanhan päälle,
jotta vanha ei hengitä.
Uusi piiri ympärille,
ettei menneisyys määritä".

- Sanna -