keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Nyt on lähtö.

"En halua enää kohdata tällaista talvea,
en enää yksin vastaanota kaikkea tätä selviytymisen määrää,
en enää halua ajaa kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa,
oon nyt väsynyt..."

Viime viikolla tilitin ystävälleni puhelimessa.

"Oonko mä syntynyt selviytyyn..." Soi Vesalan uutuuskappale taustalla 
"Nyt on Lähtö".

"Minä muutan etelään.
Olen valmis asumaan rivitalossa,
haluan helpon elämän"

Nyt on lähtö.

Uhosin.

"Laitan kotini vuokralle 
ja näytän Korpikuuselle vain autoni perävalot".

Tiedäthän sen tunteen,
kun olet selviytynyt.
Tiedän sen tunteen,
kun jälkikäteen tajuaa, että mistä kaikesta sitä selviytyi.

"En tahdo mennä yksin tuonne navetan kattilahuoneeseen"
Soitin naapurilleni hänen ollessa jo nukkumassa.
Vesiputket olivat jäätyneet.
Naapuri ei jätä, ne illan pimeinä tunteina sulateltiin niin, että vesi saatiin juoksemaan.

Olin niin päätökseni taas kerran tehnyt.
Nyt on lähtö.

Mutta mitä tekee tämä minua niin kovin ihastuttava ja vihastuttava luonto?
Aurinko nousee.


Se aloittaa kiertonsa aamulla makuuhuoneeni ikkunoista,
siirtyy keittiöön valaisemaan aamupuuroni syöntiä.


Kiertää kotiani aamusta pitkälle iltapäivään,
leikkii säteillään,
näyttää kauneutensa,
ja etenkin voimansa.


Iltapäivällä jätän työpiirustukset pöydälle,
siirryn sohvalle 
ja 
käperryn viltin alle.


Nukun päiväunet auringonsäteissä,
annan niiden lämmittää poskiani.
Avaan silmäni ja katson ikkunasta, 
 säteet saavat puut pihallani näyttämään,
kuin niiden jokaikinen oksa kasvaisi miljoonia timantteja.


Tälle tarinan päivälle tein kolme tarjousta
ja jokaisen tarjouksen sain läpi.

"Taas on lähtö..."

Kyllä, läpi Suomenmaan työkeikalle.
Ja tulen enemmän kuin mielelläni takaisin tähän jokaista hermosoluani
hivelevään tupaani.
Koska aina on uusi aamu.
Aina.

Tulen takaisin.
Koska olen nainen
ja saan muuttaa mieleni vaikka joka minuutti.

Sanna






torstai 8. helmikuuta 2018

Se hetkistä parhain.

Pimeä oli jo vallanut pihamaani,
kun saavuin viikon mittaiselta työreissulta takaisin kotiin.
Lopettelin puhelua erään mieshenkilön kanssa, joka asuu 600km:n päässä.
Uutta tuttavuutta kovasti kiehtoi elämäni Korpikuusessa.


Tiedän sen.

Se kiehtoo joka päivä minua itseänikin.

Tuvassa oli +13.5 astetta lämmintä.
Riisun vain kengät ja vaihdan villasukat jalkaan.
Tyhjennän auton,
sytytän tulet leivin- sekä pönttöuuniin.

Minulla oli neljä asiakastapaamista etelässä.
Kaksi ensimmäistä olivat Tampereen seudulla.
Sain kunnian suunnitella Ideaparkkiin avattavan hoitolan sisustuksen kokonaisuudessaan.
Voitteko kuvitella, että teimme asiakkaan kanssa koko suunnitelman pelkkien 
whatsapp-viestien välityksellä.
Ei ainuttakaan puhelua,
ja asiakas sai täysin sitä, mitä hän tilasikin.

Maanantaina minulla oli tapaaminen Porvoossa mahdollisen uuden yhteistyökuvion merkeissä.
Tiistaina oli taas tapaaminen Vantaalla.

Ei kilometrit ole esteenä.
Asiakas on minulle tärkeintä.
Muistattehan,
sitä minun helminauhaani. 

Siihen samaan helminauhaani kuuluu tädin rakkaat.
Minun perheeni.
Heille löytyy aikaa.
Vietimme yhden päivän ulkoillen.
Keksimme aina tekemistä, joka sopii aikuisille ja lapsille.


Taisi tulla kilometrejä 1600.
Varoittelivat liukkaista ja lumituiskuista.
Varoittelivat kovasta lumisateesta.
Minä joudun varomaan muita autoilijoita,
liian monta kertaa huono kuski on suurin vaara tien päällä.

Kylmä kutittelee varpaitani,
päätän sytyttää tulet myös makuuhuoneeni pönttöuuniin.
Se päätös ei mennyt ihan nappiin.
Lumi, kylmä, kosteus,
mikä lie tukki piipussa reitin ja niinpä savu tunkeutui makuuhuoneeseeni.
Katselin savuverhoa katon rajassa ja mietin,
että olisihan tää nyt ollutkin liian helppoa.


Varovasti nostelin puut pois uunista ja annoin tuohen ja paperin palaa loppuun.
Ikkuna auki ja ovi kiinni.
Pakkasta ulkona -15 astetta.

Rakastan työtäni ja työreissujani.

"Anna käsi" 
- hetki, kun 2-vuotias ottaa tiukasti sormestani kiinni,
eikä sitä saa pois ennenkuin uni pienen silmiin on tullut.
Reissuni ehdottomasti paras hetki.


Kauniita unia myös sinulle lukijani.

Sanna