torstai 27. syyskuuta 2018

Sen nimi on Metsäkumpu

Pelkään kellareita.
Pelkään niitä kylmiä kiviportaita,
jotka johtaa alas maan uumeniin,
pimeään ja vähän kylmään.

Nauran itselleni.
Ostan kodin,
jossa on juuri tällainen kellari.
Olen selvästi huomannut nyt sen, että oikeasti pelon voittaa sen kohtaamalla.
Tämä aiempi ihana turvasatamani opetti minulle sen!
Vielä en ole uuden kotimme kellariin yksin mennyt,
mutta tiedän että se päivä tulee pakostakin eteen.

"Minä rakennan sinulle portaikon sellaiseksi,
ettei se sinua pelota.
Ajattelet sit minua kun kellariin menet,
ja kaikki on hyvin".

Mun turvaukkoni juttelee
ja nostaa minut ilmaan.


Olemme saaneet avaimet uuteen kotiimme.

Sen nimi on Metsäkumpu.
Sievä, suloinen, joka huokuu täydellä voimallaan lämpöä.
Lattialaudat keittiössä narahtaa niin kodikkaasti.
Mikä tunnelma,
sitä voi oikeasti käsin koskettaa.

Istun kuvassa meidän tulevassa olohuoneessamme.
Olen onnellinen!


Koko keskikerros on ylösalaisin.
Vanhat tapetit on otettu seiniltä.
Listat poistettu -
ne hiotaan ja uudelleen maalataan.


Pönttöuunista on maali rapattu.
Se tulee saamaan upean metallihohtopinnan ruiskumaalattuna.
Keittiöovet ovat myös valmiina,
ruiskumaalauksella saimme upean lopputuloksen,
minun taitava rakkausukkoni teki sen.



Kolmen huoneen tapetitkin on nyt valittu ja laitettu tilaukseen.
Ne saapuvat viikon päästä,
vielä en näytä kuvaa valinnoista ;)

Lattiat olohuoneesta ja makuuhuoneesta ovat maalattuina.
Olemme ehtineet jo viikossa puuhailla.
Miksipä emme olisi,
remonttia rakkauvella.


Kodimme nimi on Metsäkumpu.
Tule seuraamaan meidän instagram tiliämme,
sen löydät nimellä metsäkumpu.

Huomenna lähdemme ostamaan puutavaran sängynpäätyymme.
Teemme niin pitkälle kuin mahdollista kaiken itse.
Ollaan tee se itse pariskunta.
Väliin törmäillään kun mielikuvituksemme tarvitsee tilaa,
mut sit löydämme jo pian taas yhteisen sävelemme.

Otin toissapäivänä kuvan makuuhuoneemme ikkunasta.
Totesin, ettei taida muuta taulua huoneemme tarvita.


Lopuksi kiitän, 
jos jaksat jakaa tämän postaukseni.
Toivon,
että mahdollisimman moni löytää instatilin, 
jotta voi päivittäin seurata elämää Metsäkummulla.

Ihanaa iltaa lukijoilleni!

Sanna ja <3
















keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Uskomattomia unohtumattomia kohtaamisia.

Olin juuri vienyt ensimmäisen muuttokuorman uuteen kotiimme.
Ajoin tämän jälkeen kyläkauppamme pihaan,
jotain pientä piti kaupasta noutaa.

Olin kävelemässä ostoskärryjeni kanssa kohti kassaa,
kunnes muistin että ketsuppiahan sitä piti vielä.
Peruutin ehkä kolme askelta.
Olin vauvanvaippahyllyn kohdalla.
Hyllyjen välissä oli nainen kyykyssä vaippakassi kädessä.
Mietin, että menisinkö sittenkin toisen hyllyn välistä,
mutta päätin mennäkin kuitenkin juuri tämän hyllyn välistä.

Kävelin käytävää pitkin.
Tässä kohtaa voisi laittaa filminauhan hidastetuksi.
Nainen,
joka oli kyykyssä vaippakassi kädessä.
Hän käänsi katseensa minuun,
tummat silmät katsoivat hieman silmiään siristäen.
Minä katsoin takas.
Katseemme kohtaaminen vain jatkui,
molemmat käänsimme päämme minun ohittaessani naisen.

"Oletko sinä Sanna?" - kysyi nainen hymyillen.
Olenhan minä ja mietin pääni puhki, että kuka hän on?!

Nainen näkee kysyvän katseeni ja vastaa minulle,
että joo sinun ei kuulukaan tuntea minua.
"Olen seurannut sinun tarinoita facebookissa ja tunnistin sinut sieltä".

Meidän juttumme lähtee täyteen vauhtiin heti siltä istumalta.
Kaksi kaunista nappisilmää nauraa siellä hyllyjen välissä kun aina toisensa tunteneet.

Mutta voitteko kuvitella.
Tämä nainen asuu Kaliforniassa.
Silti meitä yhdistää heti monta asiaa.

Olemme molemmat sisustussuunnittelijoita.
Omistamme saman tien varrelta rintamamiestalon,
olemme suurin piirtein saman ikäisiä,
molemmilla on yhtä huikee huumorintaju
ja mikä tärkeintä,
elämme juuri nyt unelmaamme.

Vaihdoimme puhelinnumerot
ja päätimme kutsua toisemme kylään.
Oikeastaan mietimme,
että lähdemmekö piknikille.

Sain myöhemmin viestin,
että hän oli tehnyt U-käännöksen, kun oli meinannut unohtaa kauppareissun.

Miten pienistä päätöksistä monet kohtaamiset ovat kiinni.

Olen muuttamassa uudelle paikkakunnalle.
Tarvitsen ystäviä sieltäkin.
Tarvitsen sen ystävän,
jota voin pyytää pimeään metsään etsimään Korpielämän salaisuuksia.
Ystävän,
jolle voin soittaa et lähde mun kaa salille tai yhdelletoista.

Vaikka tämä upea nainen asuu pääsääntöisesti kaukana,
tiedän jo nyt,
että minä löysin uuden ystävän.

Elämä on väliin liian uskomatonta.


Alkaa olla viimeiset kerrat,
kun tämän ulkosaunan lämmöistä nautimme.
Ihanat löylyt sauna on antanutkin.

Haluaisin teille jo juoruta kaikki uudet sisustusjutut uuteen kotiin liittyen,
mut mistä minä sitten kirjoittaisin? ;)

Tarina siis jatkukoon.

Ihanaa iltaa!

Sanna

perjantai 7. syyskuuta 2018

Unelmia harvoin yksin rakennetaan.

En löytänyt tarkkaa päivämäärää,
mutta siitä on aikaa noin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta.
Kävelin tuolloin paikkakuntamme osuuspankkiin.
Minä jännitin hetkeä todella paljon.

Olin löytänyt ne unessani nähdyt ruutuikkunat,
mut minä tarvitsin rahaa, että pääsisin koskettamaan niitä.

Mietin juuri nyt hetkeä, 
kun istun siinä tuolilla kirjaimellisesti hattu kourassa.

Se köyhä pieni tulitikkutyttö.

Tänään istuin siinä tuolilla uudemman kerran,
tai oikeastaan kahteen otteeseen.
Ensin olin myyjän paikalla. 
Myin kodin, jonka ruutuikkunoita pääsin koskettamaan.
Sitten istuin ostajan paikalle
ja ostin uuden unelmani.

Olethan lukijani ymmärtänyt, 
harvoin unelmat yksin toteutuu.
Tarvitset ympärillesi tukiverkoston, jonka sinun itse täytyy luoda.

Tämä nainen tänään pankissa, 
joka istui pöydän takana jo silloin vajaat kolme vuotta sitten.
Hän on ollut se hiljainen tuki taustalla,
hän on ollut aina valmiina auttamassa minua,
kun päätän jatkaa unelmieni toteuttamista.
Hän on ollut se yksi vahvin tuki.

Nyt saa siis onnitella.
Tuplaonnitella.
Tai oikeastaan triplaonnitella.

Myin kotini.
Ostin uuden.
Ja minusta tulee avopuoliso.

Katsokaa nyt meitä.
Me teemme mitä me haluamme.


Nämä upeat veistokset on pakattu peräkärryyn,
huomenna olemme kyläpäivillä synnyinkotini pihamaalla.

Siellä on moottorisahaveistosnäytös.
Sitä varten kaadoimme puun.



Yhdessä ison painavan pölkyn kärryyn käsin vedimme,
koska me voimme.

Olemme jo uuden kotimme keittiönovet saaneet maalaukseen.
Duunasimme niitä ja nyt niissä on ensimmäinen maalipinta.



Koska me voimme.

Loppuun laitan sen täydellisen pariskuntakuvan.
Eikö se oli juurikin tällainen?

Kohta pääsette näkemään mallitapetteja, joita posti lähettää.
Yhtä joulua tulee olemaan tää.

Nöyrä kiitos minun tukiverkostolleni,
teitä on suuri joukko,
kiitos <3

Hyvää viikonloppua!

Sanna