sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Asun Suomen surkeimmassa paikassa ja olen ylpeä siitä.

"Kainuu on Pohjoismaiden surkein paikka…" 
Kirjoittaa Iltasanomat helmikuun 16. päivänä 2016.
"Sijoitusta painoivat heikot työllisyysnäkymät, muuttoliike ja vanheneva väestö."

Se on varmastikin hyvin pitkälle näin ja se on äärimmäisen surullista.
Iltasanomat ovat valinneet vielä otsikon alle kuvan sadepilvistä Kuhmon yllä.
Minä en näe sadepilviä asuinpaikkakuntani yllä.
Näen kauniin luonnon.
Luonnon, joka tarjoaa sinulle elämysmatkan kaikessa puhtaudessaan.
Miten kukaan voi sanoa tätä paikkaa surkeaksi?


Luin netistä löytynyttä Kajaanin ammattikorkeakoulun Jari Järviluoman tekemää Kainuun maakuntakuvatutkimusta vuodelta 2012.
"Puhelinhaastattelujen ja postikyselyn perusteella Kainuussa on parasta alueen luonto.
Puhdas luonto, luonnonläheisyys, metsät, vaarat, erämaat, eläimistö ynnä muut vastaavat. Rauha, hiljaisuus, puhtaus, avaruus, maisemat, kauneus ja retkeilymahdollisuudet" Otin lauseita, joissa kerrottiin tutkimukseen osallistuneiden kommentteja Kainuun parhaista puolista.


"Piste Suomen kartalla hämmästyttää - miksi täällä on näin lumista?" Kirjoittaa Iltasanomat vuonna 2012.
"Puolangan automaattinen mittausasema on vaaran päällä. Paikan korkeus vaikuttaa siihen, että aikaisessa vaiheessa maahan satanut lumi säilyy Puolangalla lumena eikä muutu vedeksi kuten muualla" - toteaa meterologi Henri Nyman ilmatieteen laitokselta.


Istummeko aarrearkun päällä? 
Meillä on jotain sellaista, minkä moni muu on menettänyt eikä tule sitä koskaan takaisin saamaan.
Sain ajatuksen tämän päivän blogitekstiin Luolamieheni kanssa tehdystä maakuntamatkailusta. Nappasin kameran varmuuden vuoksi mukaan. Ajelimme monta tuntia postikorttimaisemissa. 
"Haluaisin tämän kauneuden näyttää maailmalle" - juttelin miehelleni kuvatessani auringon säteitä lumisten puiden oksilla.

 

Kävimme Paljakan luonnonpuistossa, jossa kasvavat Suomen pisimmät kuuset. Kunnassa sijaitsee luonnonsuojelualue, joka on kasvillisuudeltaan sekä maisemallisesti Suomen arvokkaimpia luonnonsuojelualueita.


Olen surullinen siitä, että ihminen pakotetaan lähtemään synnyinseudultaan työn perässä muualle. Pakataanko kohta koko Suomi etelään asumaan? Jätetään vanhukset pitämään huolta Suomen ylpeydenaiheestamme?
Asuin puolitoista vuotta Helsingissä enkä kaipaa sieltä mitään muuta kuin ystäviäni. 
Se jatkuva kiire. 
Elämää kellokortti kaulassa sai ahdistumaan. 
Ei ollut aikaa oikealle elämälle. Olin outo lintu istuessani katukivetyksellä nauttien auringosta ihmisvilinän keskellä. Ainoina juttelukavereinani olivat hampaattomat reilun alkoholin vaikutuksen alaisena olevat mieshenkilöt - heillä oli aikaa istua viereeni.
Sain varoa omalla takapihallani etten astu huumepiikin päälle. Sain omin silmin nähdä käytävälläni makaavan miehen, joka piikitti liikaa. Elokuvaa vuokratessani sain varoa, etten jää huumausaineen vaikutuksen alaisena olevan nuorisoporukan riehuimsen alle keskellä päivää.

Täällä kiireetön elämä pitää minua todellakin kädestä kiinni.
Kaupan kassalla edessä oleva vanha herra nostaa jopa kävelykeppinsä hihnalle. Juttelee myyjälle kuulumisiaan samalla kun kaivaa kolikoita kukkarostaan.
Täällä on aikaa kuunnella. On aikaa toiselle. Sinusta välitetään.
Luolamies kertoo ihmeellisiä tarinoita - "He asuvat kodissaan ilman sähköä, juoksevaa vettä ja käyvät ehkä kerran kuukaudessa kylällä…" kuuntelen kuin upeaa satua.
Omasta mielestäni olen saapunut satumaailmaan, jota maailman pahuus ei löydä. 
Täällä luonto pitää meidät turvassa.
Se pitää huolta omistaan.