maanantai 28. elokuuta 2017

On aika jäähyväisten.

Jos en olisi avioeroni kohdatessa luottanut tunteeseen,
pakannut sitä valkoista kuomukärryä,
matkustanut siskoni luokse tietämättä lainkaan tulevaisuudesta.

Jos en olisi uskaltanut jäädä etelän vilinään tyhjän päälle
luottaen.

Jos en olisi ottanut vastaan niitä töitä,
joita etelä tarjosi.
Rakentanut kodin 25m2:n betoniseen nukkekotiin.

Jos en olisi mennyt työterveyslääkäriin valittaen käsittämättömästä
pääkivusta.
En olisi ollut sinnikäs
alkavan verisuonihäiriön ja tukoksen suhteen.

Jos en olisi malttanut hetken pysähtyä lepäämään,
leipomaan hiekkakakkuja lasten kanssa päiväkodilla.

Jos en olisi uskaltanut nousta siihen pieneen lentokoneeseen,
joka noustessaan vaappui.
En olisi ottanut riskiä lähteä taas tunteen matkaan.

Jos en olisi uskaltanut hattu kourassa mennä paikalliseen pankkiimme.
En olisi uskaltanut kertoa ehkä hulluimmasta unelmastani ikinä.

Jos en olisi uudet kotiavaimeni kädessä nähnyt lian, hiirenpapanoiden,
tummuuden
sekä  eräkämppäyden keskeltä sitä lopputulosta.

Jos en olisi uskonut kirjoitustaitoihini.
En olisi luottanut, että kyllä joku lukee.

Jos en olisi uskonut,
että paha saa palkkansa ja hyvä tulee loppuviimein aina hyvän luo.

Jos en olisi uskonut niiden lukuisten vastoinkäymisten jälkeen,
että myrskyn jälkeen tulee aina tyyni.
Kyynelten jälkeen tulee hymy.

Jos en olisi uskonut taitoihini,
rohkeuteeni,
siihen hyvään pelkoon.
En olisi uskonut, että metsän keskelläkin voi yrittäjä työllistyä.

Jos en olisi uskonut niilläkin hetkellä
kun luulin happeni jo loppuvan,
en olisi uskonut,
että silläkin hetkellä oli elämässäni tarkoitus.

Kun minä en uskonut,
uskoivat puolestani lukuisat ystäväni.

Minun vuoristoratani.
Vuoristoratani kaiteella, ilman kaiteita,
jarruilla,
ilma jarruja.

Sinä uskollinen lukijani,
olen jälleen kerran yhden tällaisen tunteen edessä.

Olen tehnyt päätökseni jättää Polkuni mun - blogini tauolle.
Tai ehkä saatan sen myöhemmin jopa lakkauttaa.

Luotan jälleen kerran siihen tunteeseen.

Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta.
Aloitan uuden blogin.
Joku päivä ilmestyy jotain aivan uutta.

Annan nöyrimmän kiitokseni,
että olet ollut matkassani elämäni ehdottomasti suurimmissa vaiheissa.
Blogillani on ollut yli 200.000 kävijää.
Luotin, 
että joku lukee.

Kiitos.

Polkuni mun jatkuu,
uusin tuulin,
uusin voimin.

Aurinko valaisee sitä vielä enemmän.


Kiitos niille,
jotka uskoivat minuun,
kun siihen en itse pystynyt.
Niille,
jotka hymyillään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.
Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa
ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle
siivet ja sinitaivaan.
Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässäni.
Kiitos.


Jos haluat nähdä edelleen työni tuloksia ennen ja jälkeen kuvin,
käy tykkäämässä yritykseni Sannan Sisustus ja Stailaus - facebooksivuista.

En katoa.

Sanna


maanantai 21. elokuuta 2017

Päiväni tuhkimona

 

"Se mitä Sanna ei osaa, sitä ei tarvita"
- saan ystäviltä usein kuulla.

Olemme saapuneet Vantaalle.
Me kahdeksan hengen tiivis naislauma olemme valmistaumassa nuorimmaismme hääjuhlaan.
Valiojoukot ovat jälleen kerran kokoontuneet yhteen.

Vuoden sisällä meillä on neljäs tapaaminen.
Tämä tapaaminen on ehdottomasti ikimuistoisin.

Päivämme alkaa brunssilla.


Minä tuhkimona itse aloitan ensimmäisen kampauksen tekoa. 
"Mitä Sanna ei osaa..."
Saivat tytöt hieman yrittää ehdottaa, millaista kampausta tahtovat,
mutta loppuviimein tekijä itse päätti lopputuloksesta.

Siihen heidän oli tyytyminen.


Lapsesta saakka olen tykännyt laittaa hiuksia,
tehdä barbeille ja omille siskoilleen kampauksia.
Se taito on vain jäänyt takataskuun ilman sen kummempia koulutuksia.

Kampausten jälkeen toimin meikkitaiteilijana.


Ystävät ympärillä tekivät tuhkimolleen voileipää, 
jotta hän ehtii syödä.
Ystävät ympärillään pitivät huolen,
että aikataulu pitää - he toimivat juoksutyttöinä.


Me upeat kaunottaret ehdimme kaikki kirkkoon aikataulussa.
Ymmärräthän sinä lukijani,
millaisesta ystävyydestä tässä on kysymys?


Kyse on ystävyydestä,
joka syntyi virtuaalisesti.
Kyse on ystävyydestä,
joka on ollut vuoden ajan läsnä joka ikinen päivä,
voisin vannoa, et melkein joka ikinen tunti.


Saimme todistaa meidän "pentumme" tahtoa rakastaa, kunnes kuolema sen erottaa.
Siinä hän on, 
meidän nuorin - ikäeroa porukan vanhimman kanssa on 20-vuotta.

Tuhkimon tehtävät ei päättyneet vielä.
Hän oli lupautunut hääpuheen pitäjäksi.


Puhessaan hän juhlaväkeä itketti...

(Kuva Niko Tuppurainen)
...ja nauratti.

(Kuva Niko Tuppurainen)
Hän kertoi ystävyydestä,
rakkaudesta,
luottamuksesta ja tahdosta.

Avioliitto ja ystävyys;
ne kulkevat täysin samoilla säännöillä käsikädessä.
Tämä yllä oleva kuva tiivistää sen yhdeksi <3

Mun rakkaat!

(Kuva Niko Tuppurainen)

"Kuinka monta?
Kuinka monta löytyy maailmasta olkapäätä ja kuinka monta kyynärpäätä?
Kumpia löytyy enemmän:
niitä joihin nojata vai niitä joita pelätä?
Uskalla laskea olkapäät ja kyynärpäät,
omasikin,
kumpia löytyy enemmän?
Kunpa maailmassa kerran olisi olkapäitä enemmän kuin kyynärpäitä.
Sitä toivo on,
se että silloin tällöin saa nähdä kuinka kyynärtpäästä äkkiä kuoriutuu
olkapää".
-Tommy Tabermann-

Minulla niitä 0n monta.
Niitä rakastavia olkapäitä.

Teidän Tuhkimonne.

 








tiistai 8. elokuuta 2017

Yritykseni tämän hetkinen suurin projekti - Paltamon kunnantalo


Kalenteriin on merkittynä päivä toukokuun toinen päivä 2017
kello 13.oo palaveri.
Tänä päivänä sain yritykseni suurimman tilauksen.

Kerroin aiemmin blogissani tästä ja lupasin palata tähän.

Palaamme takaisin Paltamon kuntaan.
Astumme sisään itse kunnantalolle.

Nousemme portaat ylös yläkerran aulatilaan.

Kuten kerroin,
kahden viikon alkuperäinen aikataulu kasvoi monen kuukauden projektiksi.
Kun olin näyttänyt osaamiseni,
sen jälkeen sainkin maalata, suunnitella ja taas maalata.

Tunnen ylpeyttä saada kertoa,
että sain näin suuren kunnian ja luottamuksen
toteuttaa kunnan tärkeimpiin kuuluva julkinen kohde.




Ympärilläni oli tukena vahva tiimi.
Jokaisella oli oma tehtävänsä ja jokainen huolehti siitä täydellisesti.
Kävimme remppatiimin kanssa läpi kohta kohdalta asiat
ja etenkin minulle toteuttajana se antoi turvallisuuden tunnetta,
aina sain kysymyksiini vastauksen.



Vaikka sain todella vapaat kädet toteuttaa suunnitelmiani,
en olisi uskaltanut ilman tätä tiimiä olla näin rohkea valinnoissani.
Tukea ja vahvistusta tuli joka hetki koko henkilökunnalta.



"Sen vain niin huomaa, että täällä tekee remonttia nainen.
Sinulla on niin selkeä, järjestelmällinen ote
ja olet uskomattoman tehokas"
- antoi vuorostaan mahtavan palautteen työvuoroon saapunut siivooja.
Kiitos tästä, tämän hetken muistan.



Tässä kohtaa annan myös ison kiitoksen 
remonttiapulaiselleni, listottajalle.
Meidän yhteistyömme toimi kuin ajatus.
Kiitos Markku.



Sinä lukijani tiedät,
että pyrin säilyttämään aina mahdollisimman paljon alkuperäistä.
Aulatilan kalustus on kaikki vanhaa, alkuperäistä.



Uskallan myöntää myös, että toteutin muutaman työn ensimmäistä kertaa elämässäni.
En ollut koskaan aiemmin päällystänyt mitään dc-fixillä.
Eikö olekin ihan okei aloittaa sen kokeilu julkisessa kohteessa
mahdollisimman haasteellissa pinnassa?
Portaiden käsijohteet sai uudet pinnat sormet hiustenkuivaajalla viittä vaille poltettuna ;-)


Tämä blogipäivitys saa vielä jatkoa.

Olen kiitollinen, jos jaksat jakaa tätä eteenpäin.

Kiitos Paltamon kunnantalon henkilökunta,
olette olleet minulle uskomaton voima.

Kiitos.

Sanna