maanantai 28. elokuuta 2017

On aika jäähyväisten.

Jos en olisi avioeroni kohdatessa luottanut tunteeseen,
pakannut sitä valkoista kuomukärryä,
matkustanut siskoni luokse tietämättä lainkaan tulevaisuudesta.

Jos en olisi uskaltanut jäädä etelän vilinään tyhjän päälle
luottaen.

Jos en olisi ottanut vastaan niitä töitä,
joita etelä tarjosi.
Rakentanut kodin 25m2:n betoniseen nukkekotiin.

Jos en olisi mennyt työterveyslääkäriin valittaen käsittämättömästä
pääkivusta.
En olisi ollut sinnikäs
alkavan verisuonihäiriön ja tukoksen suhteen.

Jos en olisi malttanut hetken pysähtyä lepäämään,
leipomaan hiekkakakkuja lasten kanssa päiväkodilla.

Jos en olisi uskaltanut nousta siihen pieneen lentokoneeseen,
joka noustessaan vaappui.
En olisi ottanut riskiä lähteä taas tunteen matkaan.

Jos en olisi uskaltanut hattu kourassa mennä paikalliseen pankkiimme.
En olisi uskaltanut kertoa ehkä hulluimmasta unelmastani ikinä.

Jos en olisi uudet kotiavaimeni kädessä nähnyt lian, hiirenpapanoiden,
tummuuden
sekä  eräkämppäyden keskeltä sitä lopputulosta.

Jos en olisi uskonut kirjoitustaitoihini.
En olisi luottanut, että kyllä joku lukee.

Jos en olisi uskonut,
että paha saa palkkansa ja hyvä tulee loppuviimein aina hyvän luo.

Jos en olisi uskonut niiden lukuisten vastoinkäymisten jälkeen,
että myrskyn jälkeen tulee aina tyyni.
Kyynelten jälkeen tulee hymy.

Jos en olisi uskonut taitoihini,
rohkeuteeni,
siihen hyvään pelkoon.
En olisi uskonut, että metsän keskelläkin voi yrittäjä työllistyä.

Jos en olisi uskonut niilläkin hetkellä
kun luulin happeni jo loppuvan,
en olisi uskonut,
että silläkin hetkellä oli elämässäni tarkoitus.

Kun minä en uskonut,
uskoivat puolestani lukuisat ystäväni.

Minun vuoristoratani.
Vuoristoratani kaiteella, ilman kaiteita,
jarruilla,
ilma jarruja.

Sinä uskollinen lukijani,
olen jälleen kerran yhden tällaisen tunteen edessä.

Olen tehnyt päätökseni jättää Polkuni mun - blogini tauolle.
Tai ehkä saatan sen myöhemmin jopa lakkauttaa.

Luotan jälleen kerran siihen tunteeseen.

Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta.
Aloitan uuden blogin.
Joku päivä ilmestyy jotain aivan uutta.

Annan nöyrimmän kiitokseni,
että olet ollut matkassani elämäni ehdottomasti suurimmissa vaiheissa.
Blogillani on ollut yli 200.000 kävijää.
Luotin, 
että joku lukee.

Kiitos.

Polkuni mun jatkuu,
uusin tuulin,
uusin voimin.

Aurinko valaisee sitä vielä enemmän.


Kiitos niille,
jotka uskoivat minuun,
kun siihen en itse pystynyt.
Niille,
jotka hymyillään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.
Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa
ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle
siivet ja sinitaivaan.
Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässäni.
Kiitos.


Jos haluat nähdä edelleen työni tuloksia ennen ja jälkeen kuvin,
käy tykkäämässä yritykseni Sannan Sisustus ja Stailaus - facebooksivuista.

En katoa.

Sanna