perjantai 7. syyskuuta 2018

Unelmia harvoin yksin rakennetaan.

En löytänyt tarkkaa päivämäärää,
mutta siitä on aikaa noin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta.
Kävelin tuolloin paikkakuntamme osuuspankkiin.
Minä jännitin hetkeä todella paljon.

Olin löytänyt ne unessani nähdyt ruutuikkunat,
mut minä tarvitsin rahaa, että pääsisin koskettamaan niitä.

Mietin juuri nyt hetkeä, 
kun istun siinä tuolilla kirjaimellisesti hattu kourassa.

Se köyhä pieni tulitikkutyttö.

Tänään istuin siinä tuolilla uudemman kerran,
tai oikeastaan kahteen otteeseen.
Ensin olin myyjän paikalla. 
Myin kodin, jonka ruutuikkunoita pääsin koskettamaan.
Sitten istuin ostajan paikalle
ja ostin uuden unelmani.

Olethan lukijani ymmärtänyt, 
harvoin unelmat yksin toteutuu.
Tarvitset ympärillesi tukiverkoston, jonka sinun itse täytyy luoda.

Tämä nainen tänään pankissa, 
joka istui pöydän takana jo silloin vajaat kolme vuotta sitten.
Hän on ollut se hiljainen tuki taustalla,
hän on ollut aina valmiina auttamassa minua,
kun päätän jatkaa unelmieni toteuttamista.
Hän on ollut se yksi vahvin tuki.

Nyt saa siis onnitella.
Tuplaonnitella.
Tai oikeastaan triplaonnitella.

Myin kotini.
Ostin uuden.
Ja minusta tulee avopuoliso.

Katsokaa nyt meitä.
Me teemme mitä me haluamme.


Nämä upeat veistokset on pakattu peräkärryyn,
huomenna olemme kyläpäivillä synnyinkotini pihamaalla.

Siellä on moottorisahaveistosnäytös.
Sitä varten kaadoimme puun.



Yhdessä ison painavan pölkyn kärryyn käsin vedimme,
koska me voimme.

Olemme jo uuden kotimme keittiönovet saaneet maalaukseen.
Duunasimme niitä ja nyt niissä on ensimmäinen maalipinta.



Koska me voimme.

Loppuun laitan sen täydellisen pariskuntakuvan.
Eikö se oli juurikin tällainen?

Kohta pääsette näkemään mallitapetteja, joita posti lähettää.
Yhtä joulua tulee olemaan tää.

Nöyrä kiitos minun tukiverkostolleni,
teitä on suuri joukko,
kiitos <3

Hyvää viikonloppua!

Sanna