Takkini unohtui auki.
Räntäsade piiskasi vaakatasossa,
se nipisteli kasvoja.
Sade koveni,
se repi.
Sydän paljaana siinä seisoin keskellä pimeän.
"Anna minun löytää kotiini turvaan"
-kuiskasin sateeseen.
"Anna minun löytää voimani taistella sinua vastaan,
pyydän".
Raskain askelin käännyn.
Taistelen.
Ei satuttanut susi,
ei ilves,
tai suojeleva karhuemo.
Ihminen.
Ihminen ihmiselle on susi.
Se ei armoa anna,
ei sääliä tunne.
Se raatelee uhrinsa armotta,
ei elääkseen,
vaan satuttaakseen.
Kotini on avoinna sydämelle,
joka tahtoo suojella,
puolustaa.
Se antaa sielunsa,
se antaa sydämensä
- suojellakseen hänelle tärkeintä.
Minun sydämeni ei ole suojakilpi toisen pahalle.
Se ei ole käytettävissä.
Paha maailma,
kuiskasin aamulla tyynylleni.
Tänäänkin pääsin suuren rakkauteni pariin.
Työni.
Yritykseni.
Tänäänkin sain olla onnellinen kaikesta pahasta huolimatta siitä,
että minä olen minä.
"Älä Sanna koskaan muutu"
- sanoi minulle ihminen, joka on työni kautta tullut minulle tärkeäksi.
"Sinä Sanna et rakenna ympärillesi aitaa"
- jatkoi hän selventääkseen, miksi minulle on helppo puhua.
Otin esiin taikasauvani.
Puhalsin.
Maalailen.
Hymyilen.
Juoruilen ihanien ihmisten kanssa.
Nauran ääneen.
Minun, eikä sitä kukaan koskaa ota pois.
Ehkä vähän "mustavalkoista", mutta tämä on se sama päiväkoti,
joka pitää sisällään jo useita upeita värejä…
Jäi ennen kuvat osasta huoneista ottamatta,
mutta tässäkin oli punatiiltä ja pastellin sävyä…
"Helppohan se on nättiä pintaa nättinä maalata"
- antoivat miekkoset tytölle kivan kommentin, joka totta kai aina mieltä lämmittää.
Kulkee hän enemmän vaatteet maalissa,
kuin oikeasti nättinä.
…aamulla taas tämän saman virkapuvun puen ylleni ja alotan uuden upean kohteen.
Kädet syyhyää jo.
- Sanna -
