keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pieni hetki kotini historiaa.




Otan käteeni kuvan.
Puheensorina ympärilläni hälvenee,
aikamatkustan menneeseen,
aikaan,
 jolloin en ole vielä syntynyt,
aikaan,
josta en vielä tiennyt.
Katson kuvaa.
Näen pihamaan täynnä elämää,
lapsen naurua,
isännän raavasta työtä,
 emännän katraastaan huolenpitämistä.



Jotain niin kaunista,
jotain niin arvokasta.
En tiennyt, että tämä pihamaa tulee olemaan kotini.
En myöskään tiennyt, että vuoden ajan tekemälleni työlleni tullaan antamaan kiitos.
Ei kiitos naapurilta,
ei kiitos ohikulkijalta.

Kiitos tuli lapsilta,
jotka näitä pihamaita temmelsi.
1938 - 2017 välinen kotini elämä kohtasi.
Kiitollisuus.
Se kuvaa tätä hetkeä.



Jos sinä lukijani muistat siitä,
kuinka kerroin tunteesta,
joka valtasi minut ensimmäisen kerran kun kotiini tupaan astuin.
Kerroin siitä halaavasta ja hyvästä hengestä.
Tunteesta,
kuinka täällä hirsiseinien sisällä olo on turvallinen,
minusta pidetään huolta.

Tänään sain sille tunteelle selityksen.
Kotini ensimmäinen emäntä on ollut tämä tunne.
Hän on huolehtinut jokaisen pysähtyneen kulkijan mukaan leivän.
Piha-aitasta kääri leivän esiliinaansa.
Hän antoi siitä vähästäkin.
Hän ei katsonut kokoa, väriä tai uskontoa.
Kaikki sai sen hyvän.



"Meillä oli ihana ja kaunis lapsuus" - sain kuulla useaan kertaan.
"Kiitos, että olet palauttant kotimme hyvän hengen takaisin" 
Kuuntelin tarinaa varmaan täysin tajuamatta,
millaisen teon olen tietämättäni tehnyt.
Meillä oli uskomaton yhteys.
Kuin olisimme toisiemme aina tunteneet.



On ollut myös surua,
niinkuin varmasti useassa vanhassa kodissa.
Menetystä ja kaipuuta.
"Kun näin tämän kodin kuvia netissä, tuntui kuin rauha laskeutui sielulleni"
- tämän kuullessani tuntui kuin minua olisi kiitetty jostain paljon ylempääkin.
Tunsin jotain suurta samankaltaista yhteyttä talon emännän kanssa.
Eivät sanani riitä kuvaamaan tätä tunnetta.
Hän on selvästi valvonut untani,
hetkinä jolloin olen pelännyt,
hän on selvästi suojellut minua.



Saarnakirja,
emännän yksi tärkeimmistä asiosta.
Tämä kulkeutui kotiini
ja nyt se löysi uuteen kotiinsa lapsenlapsensa luokse.

Ympyrä sulkeutui.

Kiitos.





tiistai 14. maaliskuuta 2017

Tänään oli otsikon keksiminen vaikeinta.

Takkini unohtui auki.
Räntäsade piiskasi vaakatasossa,
se nipisteli kasvoja.
Sade koveni,
se repi.
Sydän paljaana siinä seisoin keskellä pimeän.

"Anna minun löytää kotiini turvaan"
-kuiskasin sateeseen.
"Anna minun löytää voimani taistella sinua vastaan,
pyydän".

Raskain askelin käännyn.
Taistelen.
Ei satuttanut susi,
ei ilves,
tai suojeleva karhuemo.

Ihminen.
Ihminen ihmiselle on susi.
Se ei armoa anna,
ei sääliä tunne.
Se raatelee uhrinsa armotta,
ei elääkseen,
vaan satuttaakseen.

Kotini on avoinna sydämelle,
joka tahtoo suojella,
puolustaa.
Se antaa sielunsa,
se antaa sydämensä
- suojellakseen hänelle tärkeintä.
Minun sydämeni ei ole suojakilpi toisen pahalle.
Se ei ole käytettävissä.

Paha maailma,
kuiskasin aamulla tyynylleni.

Tänäänkin pääsin suuren rakkauteni pariin.
Työni.
Yritykseni.
Tänäänkin sain olla onnellinen kaikesta pahasta huolimatta siitä, 
että minä olen minä.
"Älä Sanna koskaan muutu" 
- sanoi minulle ihminen, joka on työni kautta tullut minulle tärkeäksi.
"Sinä Sanna et rakenna ympärillesi aitaa"
- jatkoi hän selventääkseen, miksi minulle on helppo puhua.

Otin esiin taikasauvani.
Puhalsin.



Maalailen.
Hymyilen.
Juoruilen ihanien ihmisten kanssa.
Nauran ääneen.
Minun, eikä sitä kukaan koskaa ota pois.



Ehkä vähän "mustavalkoista", mutta tämä on se sama päiväkoti, 
joka pitää sisällään jo useita upeita värejä…




Jäi ennen kuvat osasta huoneista ottamatta,
mutta tässäkin oli punatiiltä ja pastellin sävyä…


"Helppohan se on nättiä pintaa nättinä maalata"
- antoivat miekkoset tytölle kivan kommentin, joka totta kai aina mieltä lämmittää.
Kulkee hän enemmän vaatteet maalissa,
kuin oikeasti nättinä.


…aamulla taas tämän saman virkapuvun puen ylleni ja alotan uuden upean kohteen.
Kädet syyhyää jo.

- Sanna -