torstai 10. tammikuuta 2019

Ollaanhan ystäviä jookos.

Minulla oli ihanat naapurit siellä satumetsän maisemissa.
Joulun alla iski kova kaipuu takaisin elämään,
jota todellakin luettiin usein kuin kirjan sivuilta.

Lumiset korkeat kuuset,
hiljaisuus,
luonto sekä yhteisöllisyys.

(Kuvassa ovat mummo ja pappa, jotka me lapset ja lastenlapset mummulan portinpieleen teimme jouluna).

Ei ole onneksi siteemme katkennut.
Edelleen puhuttelen naapurin Simosta,
kun hän tulee kylässä käymään.

Nyt olen saanut kuitenkin myös uusia ihania naapureita.
Toinen on ehkä 80-vuotias
ja toinen yli 70-vuotias,
miehiä molemmat.

"Ollaan me naapurit ystäviä",
jutteli minulle toinen.
Hän kertoi tarinan,
kuinka oli vuonna -57 ensimmäisen moottoripyörän saadessaan ajanut tämän kotini ohi.
Hirsirunkoa oli parhammillaan nostettu talkoovoimin.
"mietin, että kylläpä siitä tuleekin korkea"


katselimme molemmat tien toiselta puolelta kotiani.

Sain kuulla, että kinkereillä on kotini runko kasattu.
Metsänomistajat ovat tuoneet jokainen mukanaan puuta.
Uskomatonta lähimmäisen rakkautta.

(Tervetuloa kotiini).

Ensimmäisen kerran näimme vastapäisen naapurini kanssa jouluaattona,
riensin hänen luokseen postilaatikolle.
Sovimme siinä, että käymme toisillamme kylässä
ja että olemme ystäviä.

Taas minulla on uusia ystäviä.

Olen saanut myös täältä monta uutta tyttöystävää.
Tänään heistä yksi istui päivällä seuranani kuunnellen minun kulkuani tänne.
Kyllä se vain on niin, että vaatii omaa aktiivisuutta päästä mukaan pienen kylän yhteisöön kiinni.

Ja minähän en suostu ulkopuolelle jäämään.

Tulimme tunti sitten salilta. 
Hän on nukahtanut sohvalle odottaessaan minua tästä tietokoneen ääreltä.
Kysyin aiemmin, että mitä kirjoittaisin blogissa,
hän vastasi,
et kirjoita näin
"Nukuin yöllä ja aamulla puhuin unissani huudellen rakkaani nimeä..."

Nauroin, etten oikeasti huutanut nimeäsi unissaan.
Yritin huikata, ettei laita molempia makuuhuoneen ovia kiinni kun minun tulee muutoin kylmä.

Sanna