Istuin siinä kylmällä betonisella ikkunalaudalla.
Katselin katolla olevia muovikupoleita,
laskin niitä hiljaa ja tein suunnitelmaa.
Olin alle kouluikäinen, pieni kiharatukkainen nappisilmä
ja koti-ikävä oli käsinkosketeltava.
Tein pakosuunnitelmaa,
ehkä jopa sadannen kerran.
Istuin hiljaisen pimeän sairaalahuoneen ikkunalaudalla.
Minulla oli menossa tuhannes korvaputkitulehduskierre.
Elimme aikaa, jolloin lapsi pidettiin sairaalassa,
kaukana kotoa.
Muistan niin elävästi, kuinka suunnittelin;
hyppään ikkunasta ulos, laskeudun alas katolta...
Joka kerta suunnitelma jäi kesken,
kun en tiennyt kummassa suunnassa on linja-autoasema.
Eikä minulla ollut rahaa lippuun,
sekä kotiin oli matkaa 70km.
Eikä minulla ollut rappusia,
mitä laskeutua.
Tyydyin kohtalooni
ja itkin itseni hoitaja vierellä uneeni.
Silloin heillä oli aikaa lohduttaa.
Hoitajalla oli aikaa kuunnella,
kun kerroin kotipihassani sijaitsevasta uima-altaasta
sekä upeista kukkapenkeistä.
Ei ollut tarkoitus tänään kirjoittaa blogia,
mutta minulla tuli vain tarve.
Tiedäthän lukijani sinäkin miten parantava voima on sillä,
että annat hetken aikaasi kuunnella ja lohduttaa?
Muistan niin elävästi niiden hoitajien kosketuksen kädelläni,
rautainen kylmä sängynkaide välissämme,
heillä ei ollut kiire minnekään.
Muistan sen kiinnostuneen katseen,
he saivat minut unohtamaan koti-ikävän.
Minusta elämä on rappusia.
Me kiipeämme aina uudelle tasolle.
Väliin on rikki menneitä askelmia,
väliin putoat.
Lähdet aina uudestaan nousuun.
En tiennyt tuolloin sairaalassa ollessani lähteväni kiipeämään ja laskeutumaan näitä rappusia.
Onneksi en tiennyt.
Kotini ullakolla on pimeää,
siellä on hiiriä, kärpäsiä
ja ties mitä.
Silti rakensimme tämän hetkisen elämäni valon kanssa uudet aurinkoa hohtavat portaat sinnekin.
Tästä portaikosta tulikin yllättäen uusi voimani.
Sain niin paljon uusia ideoita,
uusia suunnitelmia tulevaisuuteen.
Kerron pian lisää, kun nousen ja laskeudun taas näitä askelmia...
Sanna
Ihanaa Vappua lukijani <3
