maanantai 28. elokuuta 2017

On aika jäähyväisten.

Jos en olisi avioeroni kohdatessa luottanut tunteeseen,
pakannut sitä valkoista kuomukärryä,
matkustanut siskoni luokse tietämättä lainkaan tulevaisuudesta.

Jos en olisi uskaltanut jäädä etelän vilinään tyhjän päälle
luottaen.

Jos en olisi ottanut vastaan niitä töitä,
joita etelä tarjosi.
Rakentanut kodin 25m2:n betoniseen nukkekotiin.

Jos en olisi mennyt työterveyslääkäriin valittaen käsittämättömästä
pääkivusta.
En olisi ollut sinnikäs
alkavan verisuonihäiriön ja tukoksen suhteen.

Jos en olisi malttanut hetken pysähtyä lepäämään,
leipomaan hiekkakakkuja lasten kanssa päiväkodilla.

Jos en olisi uskaltanut nousta siihen pieneen lentokoneeseen,
joka noustessaan vaappui.
En olisi ottanut riskiä lähteä taas tunteen matkaan.

Jos en olisi uskaltanut hattu kourassa mennä paikalliseen pankkiimme.
En olisi uskaltanut kertoa ehkä hulluimmasta unelmastani ikinä.

Jos en olisi uudet kotiavaimeni kädessä nähnyt lian, hiirenpapanoiden,
tummuuden
sekä  eräkämppäyden keskeltä sitä lopputulosta.

Jos en olisi uskonut kirjoitustaitoihini.
En olisi luottanut, että kyllä joku lukee.

Jos en olisi uskonut,
että paha saa palkkansa ja hyvä tulee loppuviimein aina hyvän luo.

Jos en olisi uskonut niiden lukuisten vastoinkäymisten jälkeen,
että myrskyn jälkeen tulee aina tyyni.
Kyynelten jälkeen tulee hymy.

Jos en olisi uskonut taitoihini,
rohkeuteeni,
siihen hyvään pelkoon.
En olisi uskonut, että metsän keskelläkin voi yrittäjä työllistyä.

Jos en olisi uskonut niilläkin hetkellä
kun luulin happeni jo loppuvan,
en olisi uskonut,
että silläkin hetkellä oli elämässäni tarkoitus.

Kun minä en uskonut,
uskoivat puolestani lukuisat ystäväni.

Minun vuoristoratani.
Vuoristoratani kaiteella, ilman kaiteita,
jarruilla,
ilma jarruja.

Sinä uskollinen lukijani,
olen jälleen kerran yhden tällaisen tunteen edessä.

Olen tehnyt päätökseni jättää Polkuni mun - blogini tauolle.
Tai ehkä saatan sen myöhemmin jopa lakkauttaa.

Luotan jälleen kerran siihen tunteeseen.

Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta.
Aloitan uuden blogin.
Joku päivä ilmestyy jotain aivan uutta.

Annan nöyrimmän kiitokseni,
että olet ollut matkassani elämäni ehdottomasti suurimmissa vaiheissa.
Blogillani on ollut yli 200.000 kävijää.
Luotin, 
että joku lukee.

Kiitos.

Polkuni mun jatkuu,
uusin tuulin,
uusin voimin.

Aurinko valaisee sitä vielä enemmän.


Kiitos niille,
jotka uskoivat minuun,
kun siihen en itse pystynyt.
Niille,
jotka hymyillään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.
Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa
ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle
siivet ja sinitaivaan.
Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässäni.
Kiitos.


Jos haluat nähdä edelleen työni tuloksia ennen ja jälkeen kuvin,
käy tykkäämässä yritykseni Sannan Sisustus ja Stailaus - facebooksivuista.

En katoa.

Sanna


maanantai 21. elokuuta 2017

Päiväni tuhkimona

 

"Se mitä Sanna ei osaa, sitä ei tarvita"
- saan ystäviltä usein kuulla.

Olemme saapuneet Vantaalle.
Me kahdeksan hengen tiivis naislauma olemme valmistaumassa nuorimmaismme hääjuhlaan.
Valiojoukot ovat jälleen kerran kokoontuneet yhteen.

Vuoden sisällä meillä on neljäs tapaaminen.
Tämä tapaaminen on ehdottomasti ikimuistoisin.

Päivämme alkaa brunssilla.


Minä tuhkimona itse aloitan ensimmäisen kampauksen tekoa. 
"Mitä Sanna ei osaa..."
Saivat tytöt hieman yrittää ehdottaa, millaista kampausta tahtovat,
mutta loppuviimein tekijä itse päätti lopputuloksesta.

Siihen heidän oli tyytyminen.


Lapsesta saakka olen tykännyt laittaa hiuksia,
tehdä barbeille ja omille siskoilleen kampauksia.
Se taito on vain jäänyt takataskuun ilman sen kummempia koulutuksia.

Kampausten jälkeen toimin meikkitaiteilijana.


Ystävät ympärillä tekivät tuhkimolleen voileipää, 
jotta hän ehtii syödä.
Ystävät ympärillään pitivät huolen,
että aikataulu pitää - he toimivat juoksutyttöinä.


Me upeat kaunottaret ehdimme kaikki kirkkoon aikataulussa.
Ymmärräthän sinä lukijani,
millaisesta ystävyydestä tässä on kysymys?


Kyse on ystävyydestä,
joka syntyi virtuaalisesti.
Kyse on ystävyydestä,
joka on ollut vuoden ajan läsnä joka ikinen päivä,
voisin vannoa, et melkein joka ikinen tunti.


Saimme todistaa meidän "pentumme" tahtoa rakastaa, kunnes kuolema sen erottaa.
Siinä hän on, 
meidän nuorin - ikäeroa porukan vanhimman kanssa on 20-vuotta.

Tuhkimon tehtävät ei päättyneet vielä.
Hän oli lupautunut hääpuheen pitäjäksi.


Puhessaan hän juhlaväkeä itketti...

(Kuva Niko Tuppurainen)
...ja nauratti.

(Kuva Niko Tuppurainen)
Hän kertoi ystävyydestä,
rakkaudesta,
luottamuksesta ja tahdosta.

Avioliitto ja ystävyys;
ne kulkevat täysin samoilla säännöillä käsikädessä.
Tämä yllä oleva kuva tiivistää sen yhdeksi <3

Mun rakkaat!

(Kuva Niko Tuppurainen)

"Kuinka monta?
Kuinka monta löytyy maailmasta olkapäätä ja kuinka monta kyynärpäätä?
Kumpia löytyy enemmän:
niitä joihin nojata vai niitä joita pelätä?
Uskalla laskea olkapäät ja kyynärpäät,
omasikin,
kumpia löytyy enemmän?
Kunpa maailmassa kerran olisi olkapäitä enemmän kuin kyynärpäitä.
Sitä toivo on,
se että silloin tällöin saa nähdä kuinka kyynärtpäästä äkkiä kuoriutuu
olkapää".
-Tommy Tabermann-

Minulla niitä 0n monta.
Niitä rakastavia olkapäitä.

Teidän Tuhkimonne.

 








tiistai 8. elokuuta 2017

Yritykseni tämän hetkinen suurin projekti - Paltamon kunnantalo


Kalenteriin on merkittynä päivä toukokuun toinen päivä 2017
kello 13.oo palaveri.
Tänä päivänä sain yritykseni suurimman tilauksen.

Kerroin aiemmin blogissani tästä ja lupasin palata tähän.

Palaamme takaisin Paltamon kuntaan.
Astumme sisään itse kunnantalolle.

Nousemme portaat ylös yläkerran aulatilaan.

Kuten kerroin,
kahden viikon alkuperäinen aikataulu kasvoi monen kuukauden projektiksi.
Kun olin näyttänyt osaamiseni,
sen jälkeen sainkin maalata, suunnitella ja taas maalata.

Tunnen ylpeyttä saada kertoa,
että sain näin suuren kunnian ja luottamuksen
toteuttaa kunnan tärkeimpiin kuuluva julkinen kohde.




Ympärilläni oli tukena vahva tiimi.
Jokaisella oli oma tehtävänsä ja jokainen huolehti siitä täydellisesti.
Kävimme remppatiimin kanssa läpi kohta kohdalta asiat
ja etenkin minulle toteuttajana se antoi turvallisuuden tunnetta,
aina sain kysymyksiini vastauksen.



Vaikka sain todella vapaat kädet toteuttaa suunnitelmiani,
en olisi uskaltanut ilman tätä tiimiä olla näin rohkea valinnoissani.
Tukea ja vahvistusta tuli joka hetki koko henkilökunnalta.



"Sen vain niin huomaa, että täällä tekee remonttia nainen.
Sinulla on niin selkeä, järjestelmällinen ote
ja olet uskomattoman tehokas"
- antoi vuorostaan mahtavan palautteen työvuoroon saapunut siivooja.
Kiitos tästä, tämän hetken muistan.



Tässä kohtaa annan myös ison kiitoksen 
remonttiapulaiselleni, listottajalle.
Meidän yhteistyömme toimi kuin ajatus.
Kiitos Markku.



Sinä lukijani tiedät,
että pyrin säilyttämään aina mahdollisimman paljon alkuperäistä.
Aulatilan kalustus on kaikki vanhaa, alkuperäistä.



Uskallan myöntää myös, että toteutin muutaman työn ensimmäistä kertaa elämässäni.
En ollut koskaan aiemmin päällystänyt mitään dc-fixillä.
Eikö olekin ihan okei aloittaa sen kokeilu julkisessa kohteessa
mahdollisimman haasteellissa pinnassa?
Portaiden käsijohteet sai uudet pinnat sormet hiustenkuivaajalla viittä vaille poltettuna ;-)


Tämä blogipäivitys saa vielä jatkoa.

Olen kiitollinen, jos jaksat jakaa tätä eteenpäin.

Kiitos Paltamon kunnantalon henkilökunta,
olette olleet minulle uskomaton voima.

Kiitos.

Sanna

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Työmatkani Mikkelin asuntomessuille.


Sisustussuunnittelijaksi opiskelu tapahtui oikeastaan vähän vahingossa.
Mietin synnyinkotini sängyllä n. 16-vuotta sitten, että mikä minusta tulee isona,
selailin opiskeluvaihtoehtoja.
Silmiini oppaasta osui sisustusartesaanin tutkinto.
"Toi on varmaan ihan ok ammatti"
ajattelin.

Opiskeluaikoina olin se kahdeksan oppilas,
menin massan mukana ja tein niinku pyydettiin.
En loistanut muussa kuin muiden naurattamisessa.
Taidetunnilla toki onnistuin saamaan 10+ numeroita.

En tuolloin olisi ikinä osannut aavistaa, 
että mitä kaikkea ammattiin valmistuminen minulle tuo.
Rumasta ankanpoikasesta kasvoi ja kasvaa yhä edelleen huippuosaaja.

Tällä kertaa tämä ammattitaito ja osaaminen kuljetti minut Mikkelin asuntomessuille.
Sisustusklinikalla annettiin neuvoja kävijöiden sisustuspulmiin.
Olen kuin kala vedessä messuilla,
saan puhua ja olla huomion keskipisteenä,
mitä muuta voi ihminen tarvita?


Se tunne, kun näet asiakkaan tyytyväisyyden.
Kun hän sanoo ääneen
"Olipa hyvä idea, ei olisi tullut mieleenkään itsellään"
Kun pariskunta katsoo toisiaan
"Tämä idea me todellakin toteutetaan".

Se paras palkka.
Se tunne kerta toisensa jälkeen vetää sähköiskuna läpi kehon.


Yöpymispaikaksi messujen ajaksi sain virtuaaliystäväni äidin mökin lainaan.
Ajatelkaa miten ihania ihmisiä,
ei koskaan olla nähty ja saan mökin järvenrantamaisemista.


Istuin laiturilla päivän päätteeksi.
Ajattelen, että miksi ihmeessä nautin yksin tästä kaikesta?
Päätin tehdä työmatkastani pienen seikkailun.
Pyydän minulle silloin vielä tuntemattoman seuralaisen luokseni.

Hetken päästä jo vahvat käsivarret on saanut veneen vesille,
hyppään kyytiin muovikipossa punaviiniä.
Istun veneessä,
ja nautin.
Annan aallon ja jokaisen airon vedon viedä.


Uitan varpaitani järvessä,
juttelemme hiljaa kuin aina toisemme tunteneet.
Hymyilen.
Käymme ulkosaunassa ja uimme järvessä.
Istumme portailla, syömme herneitä muovipussista ja
katselemme hiljaa nukkuvaa järveä.

Saan olla vahvojen käsivarsien ympäröimänä,
hiuksiani silitellään.

Minun hetkeni.

Halusin minua kannustaville naisyrittäjille kertoa myös tämän työmatkani
seikkailun,
tykkäykset ja kommentien määrät puhukoon puolestaan.

Meillä on oikeus tehdä elämästämme itsemme näköinen.
Minä tein taas niin.


Tee yksi ihminen onnelliseksi joka päivä
- vaikkapa vain itsesi.

- Sanna -










perjantai 21. heinäkuuta 2017

Elämässäni kääntyy uusi sivu.


"Älä kato mun historiaa,
koska en oo ollut siellä pitkään aikaan.
Se kummittelee mun maailmaa,
voin kertoo,
et haluisin sen melkein vaihtaa".

Ovat Mikael Gabrielin laulunsanat soineet päässäni viikkoja.

Lukijani.

Tästä alkaa elämäni ja blogini uusi luku.
Pahaolo on laitettu romukoppaan,
ja jos ihmettelet,
myös useita päivityksiä poistettu.

Ne päivitykset lähtivät bittiavaruuteen,
"koska en oo ollut siellä pitkään aikaan".

Heräsin aamuna aurinkoisena,
katsoin peilistä ja sanoin peilikuvalleni, 
et sovitaanko, et tästä päivästä tulee hyvää päivä!


Siitä se sitten lähtikin.

Myönteinen päätös saapui vesivahingosta.
Aamulla kiitin hyvästä asiakaspalvelusta,
sain vastaukseksi, että vakuutusyhtiö korvaa minulle myös asumishaitasta.
Kolme vaihtoehtoa sain,
ehdotin neljänneksi kuukauden täysihoitoa Malediiveilla.

En jostain syystä saanut ehdotustani läpi.

Tänään kipitin kauneimmillani autoni kanssa Katsastusmies Pertin luo.
Pertti sanoi, että kaikki osani ovat kunnossa
ja autonikin sain vuoden leiman.
Pertti tahtoi vaihtaa minulle myös uudet pyyhkijät,
ajoi auton hallista ulos
ja hymyillen toivotti mukavaa päivän jatkoa.

Otin sen hetkellisesti kadonneen asenteeni käteeni;
minä teen, mitä minä haluan,
muut tekevät,
mitä he ehkä osaavat.

Naapurikunnasta ostin lennosta maalia.
Kerroin suunnitelmastani.
Sain makeat naurut, kun kuiskasin et näytän keskisormea
ja maalaan taas niin kuin tämän tytön kuuluukin tehdä.


ja sitten taloon muutti nainen.


Sävy sävyynhän sen pitää olla muuhun ympäristöön nähden.
Uusi maamerkkini.



Tulevat viikkoni ovat kiireisimpiä kuin koskaan.
Ensi viikolla saan kunnian olla työvuorossa
Mikkelin asuntomessuilla.
Autoni mittariin pyörtähtää lähiviikkojen aikana tuhansia uusia kilometrejä,
ja sehän sopii Duracellalle.

Ja osoite on;

Polkuni mun,
ikioma.

Sanna




tiistai 18. heinäkuuta 2017

Näkymättömien enkelien halaus.

Viisi päivää sitten kirjoitin täällä päätöksestäni rakkaan kotini myymisestä.
Kun olin sen päätöksen julkistanut,
tuntui kaikki jotenkin liian todelliselta 
ja pelottavalta.

Liian monta raskasta asiaa painaa harteillani.

Tipahdin alas repien ihoani rikki.
Tuntui kuin sydäntäni painaisi tiiliskivi.
Kaulan ympärilleni kietoutui puristava köysi.
Siipeni selässäni rikkoutui.

(Kuva rikkoutunutenkeli.blogspot.com)
Itku ja hätähuuto.

En pelkää pyytää apua.
Käännyin 30.000 naisyrittäjän puoleen.

Julkaisin kuvan, 
jonka otti kesken työpäivän minulle jo ystäväksi tullut julkisen kohteen työntekijä.

"Ensin kuljin kengät jalassa,
sit sukat ja nyt mennään jo kotoisasti avojaloin…"

Kirjoitan päivityksessäni.

"Ammennan voimani vaikka sit avojaloin,
periksi en anna tänäänkään.
Tykkään, jos virtuaalisesti halaat minua.
En tänäänkään pyydä anteeksi sitä,
että pyydän apua.
Toinen nainen halutessaan on paras voima!"

Lähetin avunpyyntöni näille upeille naisille.

1289 tykkäystä ja 300 kommenttia.


Minulle tuntemattomat naiset lähettivät sydämiä, virtuaalihalauksia 
ja voimasanoja.

"Täältä tulee paljon jaksuhaleja!
Kiitos, että olet olemassa ja sun kirjoituksia on aina mukava lukea
ja niistä saa aina tietynlaista voimaa myös omiin
juttuihin ja päiviin"

"Aivan ihana olet!
Voimia ja siunausta kovasti arkeesi.
Iso lämmin karhunhali täältäkin sinulle"

Eikö ole sinustakin aika uskomatonta?

Tänään työpäiväni jälkeen vuorostaan itkin autossani kaupan pihalla.
Nyt itkin ilosta.
Olin juuri hakenut postista minulle saapuneen paketin.

Paketista avautuu upea taulu.


Taakse on kiinnitetty pieni kimppu aitoja luonnonkukkia 
ja löysin käsin kirjoitetun kirjeen.

"Tiesin, että pidät vaaleanpunaisesta,
ja se väri pursuilee rakkautta, 
joten ajattelin, että ehkä se väri olisi omia piristämään…"

Kirjoittaa minulle täysin tuntematon nainen.

"Halusin maalata sinulle kuvan,
sillä halusin lähettää sinulle jotain hyvää,
jotta hyvyytesi muistaisit
ja sitä halaisit"

"…mistä toisinaan kirjoitat on sitä samaa vaaleanpunaista,
jota tässä maassa on aivan liian vähän.
Kiitos, että olet värittänyt omalla tavallasi sillä sävyllä maata…"

Terveisin Satuvalo.

Nyt vuorostaan lauma näkymättömiä enkeleitä on päättänyt
lähettää minun omiin siipiini voimaa.
Tunnen sen voiman.



Kaunein ja nöyrin kiitokseni.

Rakastan.

Sanna