perjantai 21. lokakuuta 2016

Kell onni on, se siitä kertokoon.

Oliko syy kohtalon,
oliko syy ylemmän voiman.
Kun vapauduin häkkilintu-avioliitostani,
 oli muotin reunat liian pitkään puristaneet kasvojani.
Sinun täytyy olla se, minkä massa sanelee,
jos et ole,
olet epänormaali.

Oliko syy kohtalon,
vaiko pelkän hyvän tuurin?
Kävelin maailmaan, jossa olin vapaa,
mutta samalla opettelin ensimmäisen kerran tuntemaan.
Sinä olit kuu,
minä aurinko.
Täydelliset vastakohdat.
Rakkaripoika ja uskovaisen perheen tyttö.
He ottivat toisiaan kädestään kiinni,
he päättivät uhmata jotain suurempaa voimaa.

Olit minulle haaste,
väliin ihan liian suuri.
Puhuin tunteja ystävieni kanssa puhelimessa,
he tukivat minua päätöksissäni.
En voi antaa tämän antaa olla,
minä elämäni ensimmäisen kerran tunnen.
Rakkauden tavoitteleminen on riski,
ja tälläkin kertaa otin sen.

Joskus se on lähempänä kuin osaat nähdä
tai tajuta.
Vuoden se on ollut lähelläni,
se etsimäni tunne.
Tämä hieman jopa polttelee.

Ensimmäisen kerran voin sanoa rakastavani.
Ja se tunne polttelee.

Olen tästä huolimatta kyennyt työntekoon.
Asiakas-ystäväni joutui toki katsomaan vierestä kun tyttö maalailee ruusunpunaiset lasit päässään.
Hän ei voinut estää edes sitä, kun Luolis astuu työvaatteissaan sisään tupaan;
"Tuli tätä tyttöä ikävä" - hän virnistää ja hukuttaa maalisen tytön syleilyynsä.


Tätä kotia olen stailannut aiemminkin.
Asiakkaasta tuli minulle äärimmäisen tärkeä ystävä.
Kaksi huonetta jäi vielä vaille Sannan taikasauvan heilatusta.

Ennen kuvat otimme hiukan liian myöhään ;)



Asiakas-ystäväni soitti aamulla ja sain erityisesti hänen ystäviltään sekä häneltä itseltään pisteitä siitä, etten heitä kaikkea roskiin ja vaadi ostamaan uutta.
Tämä on oma osuuteni pelastaa luontoa turhalta jätemäärältä.
Mahdollisimman moni olemassa oleva käytetään.




Kalkkimaali on oikeasti aika ihmeellinen maali.
Maalilla, vahalla ja hiekkapaperilla saa helposti vanhanajan näköistä.

Ja sitten seuraava huone…




Kahden jo kodista muuttaneen lapsen huoneet,
miten ihana heidän on tulla kylään lapsuudenkotiinsa.


Ja melkein kaatopaikalle pelastettua…



Onnistuin hankkimaan tämän projektin myötä itselleni pahan fasettilukon sekä uusiutuneen tenniskyynärpään.
Viikon ajan olen ollut todella kipeä!
Päätin,
että nyt alkaa rankkaakin rankempi salitreeni,
nämä kivut pakotetaan ulos kehostani,
piste!

Kauneinta viikonloppua lukijoilleni.
Muistathan, että nautit juurikin tästä hetkestä.
Huomenna kaikki voi olla toisin…

Sanna

torstai 13. lokakuuta 2016

30-luvun keittiökaapin entisöintiä.

Maaliskuussa käydessäni ensimmäisen kerran tutustumassa tulevaan kotiini,
silmääni osui autotallista ihania aarteita.
Taisin ääneen sanoa, ettei pojat alkuperäiskalusteiden kuulu olla täällä pulttien ja muttereiden säilytysrasioina.
Puolen vuoden ajan olen tiennyt kantavani sisälle nämä haisevat, sahanpurussa ja hiiren papanoissa olevat aarteet.


Taitelijansielu elää.
Käyn läpi värivaihtoehtoja.
Toisena päivänä näen sen valkoisena.
Seuraavana päivänä se voisi ollakin alkuperäinen.
Tykkään leikkiä ja piirtää kuvia silmissäni,
mielikuvitukseni on pohjaton kaivo.


"Olet siis tosissasi tästä tekemässä itsellesi kaappia?" - kysyi Luolis meidän kantaessaan kaappia työhuoneeseeni.
"Siitä tulee niin sievä" - vastasin, sillä näin silmissäni jo lopputuloksen.
Ei ollut maaleja,
ei levyä eikä sopivia työkaluja.
Yöllä mietin ja aloin odottamaan aamua,
olin aamuyöllä tehnyt päätöksen lähteä pikavisiitille Kajaaniin.
Minulle nyt kaikki heti nyt eikä huomenna - tyttö oli aamun sarastaessa jo auton ratissa.

Liimapuulevyä Puuilolta.
Maalia Kajaanin Sisustajilta.
Liimapuristimet ihanalta naapuriltani, joka on aina auttamassa tyttöä hädässään.


Ei muutakuin hihat heilumaan.
Kaapin puhdistaminen,
levyjen mittausta,
sahaamista ja pohjamaalaamista.
Tarjosivat minulle helpompaakin tapaa saada levyt leikatuksi,
kiitos, mutta ei kiitos,
haluan tuntea tehneeni tämän itse hiellä ja rakkaudella.


Minun heikko lenkkini ehdottomasti on malttamattomuus.
Odottaminen on minun kirosanani.
Maalit ja liimat kuivuu aivan liian hitaasti nähden minun aikatauluuni.
Kysyi kerran eräs asiakkaani, et milloin palkkaat työntekijän?
Vastasin kuin tykin suusta, etten ikinä.
Kuka tällaisen ikiliikkujan perässä pysyisi…
No ehkä isäni, velipoikani ja siskoni - samaa verta virtaa,
koko perhe rakastaa työntekoa ja sen kyllä huomaa.


Tyttö on tyytyväinen työnsä jälkeen ja lopputulokseen.
Siitä tuli juuri sellainen kuin olin sen jo maaliskuun ensivierailulla nähnyt.
Minun huoneeni koru…


Tämän kodin 30-luvun keittiökaappi sai uuden käyttötarkoituksen.




Eikö sinustakin lukijani kaappi ole sievä?
Se on söpö ja hellyyttävä.
Kuin se olisi tarkoitettu tuohon paikkaan.

Aarreaitassani odottaa vielä lisää kaappeja, jotka pääsevät pikimmiten Sannan käsittelyyn.

Aamulla lähden vajaan 200 km:n päähän työreissulle.
Minua odottaa siellä ensimmäinen suurin julkinen kohde,
olen yhtäaikaa innoissani ja peloissani,
rakastan haasteita.
Haasteen edessä ole elementissäni.

Ihanaa viikonlopun odotusta sinulle.

Sanna



maanantai 10. lokakuuta 2016

Satumaailmani mun.



Siinä sinä seisoit liikkumatta.
Tuijotimme toisiamme, minä autoni kuskin paikalla istuen,
sinä upean navettarakennukseni välikössä.
Koitin havannoillistaa ja tunnistaa.
Hitaasti annoin autoni valua sinua kohden,
mutta säikähdit, käännyit ympäri ja juoksit metsään.

Näytit koiralta, ketulta ja ilvekseltä.
Et käyttäytynyt kuin koira,
ne harvoin pakenevat ja varsinkaan metsään.
Et ollut karkulainen.
Ei naapurit tunnistaneet kenenkään lemmikiksi.
Uskon vahvasti sinun olevasi ilves,
kävit esittäytymässä.

Olemme saapuneet Sannan satumaailmaan.
Tämä paikka yhtäaikaa pientä tiitiäistä hämmästyttää, kummastuttaa,
pelottaa, haastaa ja antaa voimaa.

Olivat hiiret myllänneet taas ullakollani villoja.
Olivat kysymättä sotkeneet lautalattiani ja jättäneet rikospaikalle selvät tuntomerkit.
Ullakoni on täysin eristämätön.
Se on kotini pelottavin paikka.


Joka kerta kun liikun iltaisin pihamaallani,
juttelen ääneen,
katselen ympärilleni ja varmistan selustani.


Sain eilen illalla uuden vieraan.
Hän istui pihakoiuvulleni niin, että sai nähdä minut tuvassani sohvalla istuen.
Halusin ikuistaa sinut.
Ei kuva ikkunan läpi onnistunut, avasin oven hiljaa.
Liikuin äänettömästi järkkärini kanssa,
sinä seurasit minua tarkkaavaisena.
Sain kuvan.


Aamulla kävit taas moikkaamassa,
lensit auton katolleni.
"Hitsit sinun kanssasi, raavit kynsilläsi autoni maalipinnan" - totesin ääneen ja kävelin ikkunaan ottamaan taas kuvan.
Katseemme kohtasivat,
levitit upeat siipesi ja istuit postilaatikkoni päälle passiin aamupalan pyydystämistä varten.
Hetken päästä olit taas poissa.
Aivan kuin olisit käynyt kertomassa, että minulla on kaikki hyvin. 
Katseesi on paljon puhuva ja suoraan sydämestä.


Tarvii asennetta, ehkä ripaus hulluutta ja uskoa, ettei ympärilläni oleva elämä minua hukka peri.
Tarvii asennetta kohdata myös sisälle tulleet vieraat, jotka kipittävät jättiläisen elkein kohti määränpäätä samalla kun syöt täydellistä sunnuntailounastaan.


Tulin juuri kotiin, työpäiväni pyörähti melkein kellon ympäri.
Pimeys syleilee kotiani.
Laitoin leivinunneen tulet, sillä kylmä viima puskee läpi lattialistojen.



Hyvää alkanutta viikkoa.
Tykkäisin, jos annat kommentin,
se antaisi minulle taas virtaa kirjoittaa todellisille lukijoilleni.

Kiitos!

Sanna

tiistai 4. lokakuuta 2016

Tarina todellisesta virtuaaliystävyydestä.


Elämänpolkuni on lähtenyt maaseudulta. 
Kaikki seuraavat vuoteni kuljin matkalaukku kädessäni kaupungista toiseen; milloin opiskelun, milloin työn ja milloin rakkauden perässä.
Palvelut ovat olleet aina lähellä ja helposti saatavilla.
Oli kauppa, apteekki ja kuntosali korttelin päässä.
Oli julkinen liikenne ja naapurit.

Tässä kuussa tulee vuosi täyteen siitä, kun istuin siihen pieneen potkurikoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä. 
Koneeseen, joka täristen ja vaappuen nousi pilviin ja vei tyttöä kohti tuntematonta.
Matkalaukku oli pakattuna taas kohti uuden elämän.
Ei tarina silloin kertonut, millaisen lastin tämä samainen kone tuo myöhemmin luokseni.

Kuten tiedät lukijani, lähikauppani on 20km:n päässä.
En näe naapurini kotia.
Ei ole kuntosalia korttelin päässä,
ei ole baaria 40km:n säteellä.
Mutta minulla on sosiaalisempi elämä kuin koskaan ennen.
Ystäviä käy, puhelin soi,
tunnen olevani tärkeä.

Seison ensimmäisen kerran vuoteen Kajaanin lentokentällä.
Muistot halaa minua.
Tuijotan taukoamatta lentokentän kiitorataa.
Ilonkyyneleet polttaa silmiäni.
Elämäni ikimuistoisin viikonloppu on alkamassa.



Olin kutsunut kotiini ylläpitämäni facebookin vertaistukiryhmän jäseniä. 
Tässä on todellinen tarina virtuaaliystävyydestä.
9 naista ympäri Suomen pakkasi matkalaukkunsa ja suuntasi kohti pienen pientä kylää.
Vuoden ajan olimme jakaneet ilot ja surut.
Tunsimme toisemme.



Olivat he valmistautuneet kohtaamaan Korpikuusen elämän.
Oli papillotit päässä ja otsalamput otsalla.
Nauran vedet silmissä.
Niin nauroi muukin porukka kentällä.
Ihanan sekopäistä heittäytymistä,
oikeaa elämästä nauttimista.



Sain terveiset Chilestä saakka.
Oli yksi ryhmän ystäväni myös ommellut kauniit saunatyynyt ja liinat ulkosaunaani.
Oli prinsessalle meikkipussia ja suklaata.
Miten olenkin ansainnut kaiken tämän?



Kymmenen naista. 
Osa oli tavannut muutaman kerran aiemmin, osa ei ollut nähnyt toisia koskaan livenä.
Tämä kuva kertoo enemmän kuin Macin näppäimistöni pystyy sanoja näpyttelemään;
tunne on käsinkosketeltava ja tämä kuva on täynnä tosi ystävyyttä <3
Hetki on myös historiallinen, ei ole tainnut tämän pienen kylän kyltin alla olla näin paljon naisia samanaikaisesti ympäri Suomen.



Oli ulkoilua.
Hirvikärpäsiä, kummitustarinoita ja kauniita maisemia.



Kutsui ihana naapuriystäväni iltapalalle.
Lauloimme kuorossa karaokessa Aikuista naista ja pellon poikki hipsimme ulkosaunaani.
Oli naurua.
Itkua ja salaisuuksia.
Oli siskonpetiä.



Asun syrjässä, mutta en ole yksin.
Kyynel tipahtaa poskelleni.
Huokaisen.
Ikävöin jokaikistä minuuttia tuolta viikonlopulta.
Minun ystäväni,
minun siskoni.
Sain kaulalleni kauneimman korun supersiskoiltani,
se kulkee mukanani.
Siinä on voimaa.

Uusi tapaaminen häämöttää.

Kiitos rakkaat.