Tarina todellisesta virtuaaliystävyydestä.

Elämänpolkuni on lähtenyt maaseudulta. 
Kaikki seuraavat vuoteni kuljin matkalaukku kädessäni kaupungista toiseen; milloin opiskelun, milloin työn ja milloin rakkauden perässä.

Palvelut ovat olleet aina lähellä ja helposti saatavilla.

Oli kauppa, apteekki ja kuntosali korttelin päässä.

Oli julkinen liikenne ja naapurit.

Tässä kuussa tulee vuosi täyteen siitä, kun istuin siihen pieneen potkurikoneeseen Helsinki-Vantaan lentokentällä. 
Koneeseen, joka täristen ja vaappuen nousi pilviin ja vei tyttöä kohti tuntematonta.
Matkalaukku oli pakattuna taas kohti uuden elämän.

Ei tarina silloin kertonut, millaisen lastin tämä samainen kone tuo myöhemmin luokseni.

Kuten tiedät lukijani, lähikauppani on 20km:n päässä.

En näe naapurini kotia.

Ei ole kuntosalia korttelin päässä,

ei ole baaria 40km:n säteellä.

Mutta minulla on sosiaalisempi elämä kuin koskaan ennen.

Ystäviä käy, puhelin soi,

tunnen olevani tärkeä.

Seison ensimmäisen kerran vuoteen Kajaanin lentokentällä.

Muistot halaa minua.

Tuijotan taukoamatta lentokentän kiitorataa.
Ilonkyyneleet polttaa silmiäni.
Elämäni ikimuistoisin viikonloppu on alkamassa.



Olin kutsunut kotiini ylläpitämäni facebookin vertaistukiryhmän jäseniä. 
Tässä on todellinen tarina virtuaaliystävyydestä.
9 naista ympäri Suomen pakkasi matkalaukkunsa ja suuntasi kohti pienen pientä kylää.
Vuoden ajan olimme jakaneet ilot ja surut.
Tunsimme toisemme.



Olivat he valmistautuneet kohtaamaan Korpikuusen elämän.
Oli papillotit päässä ja otsalamput otsalla.
Nauran vedet silmissä.
Niin nauroi muukin porukka kentällä.
Ihanan sekopäistä heittäytymistä,
oikeaa elämästä nauttimista.



Sain terveiset Chilestä saakka.
Oli yksi ryhmän ystäväni myös ommellut kauniit saunatyynyt ja liinat ulkosaunaani.
Oli prinsessalle meikkipussia ja suklaata.
Miten olenkin ansainnut kaiken tämän?



Kymmenen naista. 
Osa oli tavannut muutaman kerran aiemmin, osa ei ollut nähnyt toisia koskaan livenä.
Tämä kuva kertoo enemmän kuin Macin näppäimistöni pystyy sanoja näpyttelemään;
tunne on käsinkosketeltava ja tämä kuva on täynnä tosi ystävyyttä <3
Hetki on myös historiallinen, ei ole tainnut tämän pienen kylän kyltin alla olla näin paljon naisia samanaikaisesti ympäri Suomen.



Oli ulkoilua.
Hirvikärpäsiä, kummitustarinoita ja kauniita maisemia.



Kutsui ihana naapuriystäväni iltapalalle.
Lauloimme kuorossa karaokessa Aikuista naista ja pellon poikki hipsimme ulkosaunaani.
Oli naurua.
Itkua ja salaisuuksia.
Oli siskonpetiä.



Asun syrjässä, mutta en ole yksin.

Kyynel tipahtaa poskelleni.
Huokaisen.
Ikävöin jokaikistä minuuttia tuolta viikonlopulta.
Minun ystäväni,
minun siskoni.
Sain kaulalleni kauneimman korun supersiskoiltani,
se kulkee mukanani.
Siinä on voimaa.

Uusi tapaaminen häämöttää.

Kiitos rakkaat.