Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ilman suunnittelua se valmistuu.

"Hei" - kuulin taakaani hiljaisen äänen.

Säpsähdin, sillä olin ajatuksissani maalatessani ulkona Monitoimitalon yläosapaneelia.

Käännyin katsomaan alas taakseni.

Siellä seisoi vanhempi herra pyöränsä kanssa pyöräilykypärä päässä. 

"Sinähän olet Sanna?" - hän katsoi minua hieman ujosti.

"Kyllä, minä olen Sanna" - vastasin hymyillen.

Sydämeni suli miehen aseistariisuvalle olemukselle.

"Sinä olet tehnyt todella kaunista jälkeä tuolla sisällä" - hän jatkaa.

"Luin netistä"

"Ja näyttää tulevan ulkopuolestakin sievä…"

Jatkamme hetken jutustustelua, kunnes suloinen herra hyppää pyöränsä selkään. 

Kuulen, kuinka hän kasvojaan kääntämättä toivottaa minulle kaikkea hyvää ja paljon onnea työlleni.

Jatkan hymyillen maalaamista.

Kuinka moni saa tällaista kohtelua? Kuinka monelle tullaan työmaalle kyselemään kuulumisia ja kertomaan, et on kiva tutustua sinuun?

Päiväni on täynnä huolenpitoa, ystävyyttä, huomioimista.

Se osoittaa sen menemällä autolla ohi, painamalla äänimerkkiä saadessani katseeni kääntymään, jotta näen iloisen hymyn ja sen käden huiskutuksen.

Se osoittaa sen tulemalla luokseni kysyäkseen, että miten sinä Sanna jaksat?

Se kuuntelee, se kannustaa.

Se nauraa ja se välittää.

Minne menenkin, tunnen olevani se pieni keiju satumaassa.

Kiitos siis kysymystä -

Korpikuusen asukkaat pitävät huolen minusta.

He myös pitävät huolen siitä, etteivät rattaani pysähdy.

He huolehtivat, että minulla on töitä -

tarviiko muuta elämää ollakaan?

Kuinka stailata myyntikohde vuorokaudessa?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja ilman suunnitelmaa se toteutuu :D

Lauantaina saan puhelun.

Sunnuntaina käyn paikan päällä.

Maanantaina klo. 7.00 olen maalikaupassa.

Maanantaina klo. 20.00 annan viimeistelyohjeet viidelle upealle apulaiselleni.

Tiistaina kello kaulassa käydyn Oulu-reissun päätteeksi ajan kohteeseen tekemään pienen hienosäädön ja otan kuvat.

Saan tehdä työtä, jota rakastan.

Puhun työstäni minun parisuhteenani ja perheenäni.

Se on juurikin sitä.

Minulla ja vanhimmalla apulaisellani on vuosia välissä 30-vuotta.

Yhteisymmärrys on käsinkosketeltava koko kuuden naisen koplassa - nauru raikaa ja pensseli heiluu.

Elämä on - se tunne sanoo jopa ääneen.

Tämä upea koti on myytävänä.

Takapihalta näet järvelle.

Sijainti on keskustan tuntumassa, rauhallisella paikalla - suosittelen harkitsemaan.

Tästä sinulle vapaa-ajan asunto upeissa maisemissa?

Tänään istuimme yhden apulaiseni/ihanan uuden tuttavuuteni kanssa työmaamme olohuoneessa. 

Tykkään siitä, että Korpikuusen asukkaat käskevät minun hetken hengähtää.

Painoin pääni keinutuolin pehmusteeseen, istuin maaliset vaatteet päällä - keinuin hiljaa ja kerroin päiväni tapahtumia.

Se tunne on käsinkosketeltava.

Puolangan Monitoimitalon "kasvojen kohotus".

"Ota Sanna kuntaan yhteyttä ja ehdota heille, jos saisit vähän päivittää julkisia tiloja tähän päivään" - sain kuukausia sitten viestiä eräältä puolankalaiselta.

Toiveena oli, että aloittaisin Monitoimitalosta.

Tästä hetkestä muutaman päivän päästä etsin Kunnallistekniikan työpäällikön Ismo Moilasen puhelinnumeron käsiini ja soitin automatkalta kohti Oulua.

Hieman sydän pamppaillen mietin, et mitähän minä nyt sanon?

Kuka olen ja miksi soitan - kukaan ei vielä tiedä minusta mitään Korpikuusessa.

Olin kuullut, että saatan saada kommentin 

"mitäpä se hyvejää".

Päätin uskaltaa kaikesta huolimatta.

Se kannatti.

Löysimme Ismon kanssa heti samansuuntaisen keskustelun.

Totta kai sana pintaremontti ja sisustussuunnittelu saivat myös Ismon alkuun varovaiseksi. Pyysin saada kuitenkin palaverin.

Sain sellaisen.

Sain myös toisen.

Ja kolmas yhteinen palaveri olikin jo lehtihaastattelu.

"Laiva tarvitsee kapteenin…" - aloitin ensimmäisen palaverin.

"Haluaisin, että voisimme esimerkillisesti näyttää, että kunta välittää asukkaistaan. Välitämme yhteisestä hyvästä.

Välitämme ihmisistä, kodeista, julkisista rakennuksista.

Monitoimitalossa äidit käyvät ottamassa pienen irtioton arjesta.

Nuori haluaa hengähtää koulunkäynnin lomassa viihtyisässä ympäristössä.

Eikö olisi kiva olla keulakuvana tällaisessa projektissa?"

- minä pyörittelin käsiäni ja taisinpa taas muutaman viivan ilmaan piirtää.

Missään vaiheessa en saanut kieltävää vastausta. Ismo otti mahtavasti esitykseni vastaan ja hän todellakin halusi välittää.

Tein laskelmat.

Laskin materiaalimenekin.

Laskin työtunnit.

Tein selkeän tarjouksen ja suunniteman ja esitin Ismolle sekä Elinkeinoasiamies Heikki Kanniaselle.

Sisustussuunnittelu on kuulemma kovin outo käsite, he ymmärtävät lukujen päälle ja luottavat ammattilaiseen.

Niinpä sain "vapaa kädet".

Monitoimitalo.

Halusin vielä pienesti monipuolistaa tilan käyttöä.

Mietin, että nyt saliin on helppo järjestää myös juhlat - häät, syntymäpäivät tai vaikka lapsen kastajaiset.

Julkisen tilan suunnittelu ei ole niin helppoa kuin yksityisen kodin suunnittelu. 

Tilan täytyy palvella yleensä vauvasta vaariin - käyttäjää.

Voin myöntää, että väliin tuli olo, et mitähän kukanenkin on mieltä - totta kai sitä miettii, koska haluaa parhaimman lopputuloksen, joka on kaikille mieleen.

Verhot olivat oleellinen osa lopputulosta. Ikkunoiden päällä kulkevat vesiputket antoivat oman haasteensa verhojen suunnittelulle.

Yhdessä Utajärven eläkeläisjärjestön kanssa saimme suunniteltua ja toteutettua verhot, jossa pystyimme hyödyntämään vesiputket verhotangoiksi.

Kalustus on vielä hieman kesken

Työn äärellä otettu kuva.

Väriskaala oli ennen suhteellisen kirjava. Kymmeniä ikkuna- ja ovilistoja riitti perä toisensa jälkeen - keltainen väritys oli pakko saada piiloon ja siihen tarvittiin jopa neljä kerrosta uutta pintaa.

Tyttöhän maalasi.

Kuunteli musiikkia ja maalasi.

"Tämä on niin harmoninen nyt, ettei edes muista sitä alkuperäistä" - totesi eräs työntekijä minulle.

Palaute on tärkeää.

Minulla meinasi tulla vettä silmään, kun haastattelun aikana kuuntelin Ismon ja Heikin antamaa palautetta.

Tunsin sillä hetkellä itseni todella erityiseksi - työni paras palkka!

"Yhteistyömme Sannan kanssa tulee ehdottomasti jatkumaan" - tuumasivat molemmat minulle sekä haastattelijalle.

Uusi projekti onkin jo suunnitteluvaiheessa. Täytyy yrittää taas saada kiireiset miehet ja naiset yhteisen pöydän äärelle.

Ennen sitä ehtii kuitenkin Monitoimitalon ulkokuori saada myös uuden ilmeen.

Loppuun haluan mainita erittäin hyvistä yhteistyökumppaneista, jotka myös mahdollistivat ja tukivat minua hyvän tarjouksen tekemisessä materiaalien suhteen:

Kiitos,

Oulun Sisustajat Oy

Fintex Oy

Kadonnen tunteen jäljillä...

"Sanna sinun poikakaverisi tuli käymään" - huudahti asiakkaani tänään hänen tullessaan kauppareissultaan.

Olin makuuhuoneessa tapetoimassa.

Kävelin olohuoneeseen ja jäin seisomaan käytävän päähän.

"Poikakaverini?" - mietin hetken.

Luolamies astui työvaatteet päällä ovesta sisään.

Kuin hidastettuna -

juuri sillä hetkellä muu maailma ympäriltäni hiljentyi.

Palasin ajassa kahdeksan kuukautta taakse päin.

Palasin elokuiseen iltaan Kajaanin lentokentälle.

Sydämeni teki samalla tavoin kuperkeikkaa.

Ensi kohtaamisesta saakka suhteemme on ollut vuoristoradan matkaa ilman sitä turvakaidetta. 

Meillä jäi kokematta seurustelusuhde. 

Meillä jäi kokematta perhoset vatsassa.

Ne tekstiviestit.

Se odotuksen tunne.

Hyppäsimme suoraan perhe-elämän saappaisiin.

Vuoristoradan juna lähti väärään suuntaan. Se kääntyi ylösalaisin, se teki voltin ja lopulta koko rata oli umpisolmussa.

Hengittäminen sattui, joka hengenveto vaati kovaa työtä. Luulin puristuvani.

Pyysin saada jarrumieheltä aikalisän.

Kävelin korkeat rappuset alas. 

Kävelin kauemmas.

Kävelin ja lopulta pysähdyin.

Käännyin katsomaan taakseni.

Yksi juna roikkui pahoin, mutta ehkäpä tilanne on korjattavissa.

Istuin alas ja lämmittelin nuotion äärellä.

Tänään nuotion tuli lämmitti todella.

Tänään tajusin pitkästä aikaa ensimmäisen kerran, että vuoristorata onkin ehkä korjattavissa.

Se tunne suuteli asiakkaan pihalla huulilleni.

Se rutisti minua lujaa ja sanoi, että huomenna nähdään.

Minulla on ollut ihanat neljä päivää.

Olen saanut toteuttaa taas itseni ja asiakkaan unelmia.

Yksi unelma alkoi käytävästä…

…joka jatkui olohuoneen puolelle.

Unelmat jatkuivat ja ne myös toteutuivat.

Olenko sanonut, että tykkään näistä Korpikuusen asukkaista?

"Minusta tuntuu kuin sinä Sanna olisit aina istunut siinä kahvittelemassa kanssani" - totesi asiakkaani tänään.

Minulla on aivan samanlainen tunne.

Yhteinen sävel löytyy jo siinä eteisessä…

Aloitan työni ja samalla suunnittelen. Asiakkani yrittää pysyä tytön suunnitelmissa mukana. Piirrän käsilläni kuvia ilmaan, luon mielikuvia ja lopulta totean, että luota vain minuun.

Saan kokea jotain niin ainutlaatuista tutuistuessani uusiin ihmisiin. Saadessani olla heidän kodissaan, nähdä ja kuulla.

Tänään oli niin ihana huomata saumaton yhteistyö.

Makuuhuone oli tulossa alkuun maalilla, mutta yllättäen päätimme, että laitammekin tapetin.

Soitto Kajaanin Sisustajille, tytöt laittaa tapeteista kuvia ja yhdessä päätämme.

Parin tunnin päästä saamme tapetit…

Saan elämänreppuuni joka hetki, joka päivä uusia kokemuksia.

Saan tunteita, jotka kertovat onnistumisestani.

Jotka osoittavat, että riski kannatti ottaa.

Osoittavat, että joskus pitää uskaltaa kävellä mukavuusalueen ulkopuolelle -

pitää uskaltaa olla rohkea ja itsekäs.

Luulin kadottaneeni sen tunteen, jonka sain siellä lentokentällä.

Olen todella iloinen siitä, että saan edelleenkin sanoa, ettei se ohut lanka myrskyn keskellä ole katkennut. Ympäriltä kaatui puita, edestä sortui kokonaisia siltoja ja taivas salamoi - mutta se ohut köysi, se ei katkennut.

Rakkautta jokaiseen kotiin.

Rakkautta viikonloppuunne -

muistakaa, sitä ei ole koskaan liikaa.

Sanna

Asun Suomen surkeimmassa paikassa ja olen ylpeä siitä osa 2.

Pitkä luminen talvi on takana. 
Kesä on saapumassa myös korpikuuseen.

Minä pieni ihmislapsi olen taas täynnä hämmästystä.

Kummastelen tämän luonnon kauneutta.

Ikimetsä - vanha luonnonmetsä.

Ikimetsä reunustaa jopa omaa pihaani.

Kävelen metsän reunalle ja tunnen, kuinka elämän raadollisuus hetkeksi jää taakseni. Kuin astuisin keskelle satua, missä auringonhippuset tanssivat hiuksillani.

Metsän ylpeänä seisovat puut ottavat minut turvalliseen syleilyyn.

Voisin asettaa aamupalapöytäni reunalle kaiken tämän kauneuden.

Voisin kutsua ystäväni siihen vierelleni näyttääkseni, että sadut ovat sittenkin totta.

Aurinko siivilöi puiden välistä.

Linnut laulavat ehkä kauneinta koskaan kuulemaani säveltä. Kävelen yksin paikassa tuntemattomassa. Katselen ympärilleni, katselen ylös, kosketan sammaleen pintaa - kuka onkaan voinut tätä paikkaa kutsua surkeaksi?

Ajan syvemmälle metsätietä.

Tarkistan väliin navigaattoriani - tarvitsen sitä, sillä en ole koskaan ennen näitä pieniä metsäteitä ajellut. En siksi, että eksyisin, vaan siksi, että näen suurin piirtein, minne tieni vie.

Kaksi kertaa palasin sen saman matkan peruuttamalla. 

Tuli vastaan suo.

Tuli vastaan metsä.

Ihanan yllätyksellistä, seikkailua ja luonnon sanelemaa opastusta.

"Tulkaa oikeasti pian käymään" - huikkasin eilen veljeni vaimolle.

"Haluan näyttää teille jotain sellaista, mitä ette ole varmasti ennen nähneet" - jatkoin innoissani.

Yksikään kauppareissuni ei tunnu ikävältä arjen pakkopullalta.

Yksikään työmatkani ei tunnu velvollisuudelta.

Jokainen hetki on minulle rikkaus.

Mitä niin ihmeellistä tein, että sain löytää kotini satumetsästä?

Tiesitkö, että Röllimaasta on valmistettu pienoismalli vuonna 2007 Puolangalla, joka sijoittuu Rölli ja metsänhenki -elokuvan maisemiin. Pienoismalli sijaitsee Paljakka-talossa.

Kuva otettu netistä.

"Mitkä ovat ne asiat, joilla saat sinun jalkojesi alle turvallisen otteen ettei se ole vain pelkkää harvaa lautasäleikköä?" - minulta kysyttiin ihan lähiaikoina koskien omaa elämäntilannettani.

"Nämä ympärilläni olevat ihmiset" - vastasin yhtään miettimättä.

Pessimistien valtakunta pitää sisällään jotain niin suurta, jota eivät selvästikään itse joka hetki näe.

He ovat yhtä aitoja ja kauniita kuin ympärilläni oleva ikimetsä.

"Sinä et ole Sanna yksin" - olen saanut kuulla useaan kertaan.

"Me tulemme auttamaan sinua, kellonaikaa katsomatta".

Tunnen itseni pieneksi keijutytöksi. 

Haluaisin löytää taikasauvan, jolla voisin lähettää kaikille maailman ihmisille saman tunteen, minkä itse saan tästä kaikesta luontoäidin luomasta.

Minulla ei ole taikasauvaa.

Minulla on vain ajatukseni, jonka saan ilokseni kirjoittaa paperille.

Tunnethan sen voiman?

Jos haluat kokea todellisen luontoelämyksen, nosta rinkka selkääsi, ota ystäväsi tai perheesi rinnallesi ja kävele Kainuun metsiin. 
Lupaan ettet pety.
Luonto on täällä erilaista,
koskematonta ja äärimmäisen puhdasta.





Toistan värejä,
 joita olen löytänyt luonnossa kulkiessani,
kannan mukanani mustikan sineä,
kanervan kultaista hohtoa,
tunnen luissani
katajanmarjan makuisen tuskan.
Silti olen yhtä luuta
kulkiessani tätä metsäpolkua
alaspäin yhä vain alaspäin,
jäädäkseni tänne vielä hetkeksi,
kerätäkseni itseeni tätä metsän hehkua,
että voisin loistaa, että voisin olla
kuin pieni käpy tai kuusen taimi,
ollakseni se mikä
olen.
-Tuntematon-

Tunteita ja rakasta työtäni.

Titanicin tavoin laivani törmäsi rajusti.

Pimeässä vaani vaara. Se oli jäävuoren kokoinen.

Laivan kylki repeytyi pirstaleina. Vesi valui paineen voimalla sisään, saumat ratkeilivat. Ammuin hätäraketin, toisen ja kolmannen.

Sinne ne sammuivat pimeyteen.

Tuli syvä hiljaisuus.

Hengitin.

Laiva oli uponnut, mutta minä hengitin.

Lähdin uimaan kohti ääretöntä,

yksin.

Tänään päätin olla itsekäs.

Tänään päätin ajatella itseäni.

Myös yli-ihminen tarvitsee pelastusrenkaan.

Otin siitä kiinni…

Sinä lukijani voit rivien välistä lukea ja ymmärtää.

Minun unelmani perheestä hetkeksi mureni.

Jokainen ui rantaan.

Minä seison rannallani yksin ja mietin, 

jaksanko uida vastarannalle.

Avojaloin kävelin hiekalla.

"Muistathan, ettet ole koskaan yksin"

- minut ympäröi vahva tukiverkko.

Hymyilin.

Tänään jo nauroin.

Jälleen kerran lähdin unelmatyöstäni kotiani kohti kera lämpimän halauksen.

Kolme päivää pelkkää auringonpaistetta, 

terapiaa,

rauhallista jutustelua,

luontoa

ja sisustamista.

"Minä olen niin pitkään haaveillut tämän keittiön uudistamisesta" - jutteli uusi ystävä-asiakkaani.

"Olin ajatellut hioa kaikki nämä kappinovet ja sen jälkeen maalata" - jatkoi hän.

Onneksi ehdin väliin.

Säästimme aikaa, rahaa, kynsiä, hiomapaperia ja ennenkaikkea mielenterveyden ;)

Kulmahylly jääkaapin vierestä lähti seinältä jo ennenkuin olin kunnolla ehtinyt sisälle astua. Jääkaappi löysi lopullisesti paikkansa, minne sen olisi kuulunut jo aikaa sitten kuulua.

Minä, ihana asiakkaani sekä hänen miehensä kolmisin puuhasimme keittiön kimpussa. Marssijärjestys oli äärimmäisen selvä - naiset vei ja mies vikisi ;)

Ihan vain hetkisen ja sen jälkeen työt hoitui ajatuksen voimalla.

Ihan mahtavuutta!

Punapyökki meni nyt hukkapiiloon ja luonnonvalkoinen sisustus saapui tilalle.

Minusta meistä naisista pitäisi oikeasti ottaa mallia - se kun tehdään heti ja kunnolla, säästytään monelta "nalkutukselta".

Mutta parhautta on työssäni lopullinen stailaushetki.

Tänäänkin sain nauraa taas vedet silmissä.

"Mihin minä tämän voin laittaa" - kysyy asiakkaani näyttäen kippojaan ja kuppejaan. 

"Et minnekään" - ja molemmat nauramme.

"Entäs mihin laitamme tämän lipaston" - jatkaa hän.

"Lipastosi on nyt myynnissä ja se on lähdössä minun mukaani" :D 

Minusta tuntuu, että Korpikuusen asukkaista tulee asiakas asiakkaalta tärkeämpiä - ystäviä olen saanut jo säkillisen.

Voiko sitä enempää edes toivoa?

"Ketä me kustumme nyt kylään" - kysyi asiakkaani kattaessaan kuvausta varten kahvipöytää.

Me kutsumme itsemme, vastasin hymyillen.

Remonttia ja stailausta Auholla.

Alkuvuodesta saimme kutsun kahville lähinaapuriimme asuessamme Neulikon koululla.

Istuessani olohuoneen sohvalla ympärilleni katsellen, en voinut jälleen kerran tulevaa arvata. 

Enkä usko, että kukaan huoneessa olija osasi sitä odottaa.

Ihan alkuun kerron, että sain tämän kyläreissun jälkeen elämänreppuuni mukaan kaksi ystävää - äidin ja tyttären.

Tyttärestä voisin sanoa, että löysin kauan kadoksissa olleen sielunsiskoni - löysimme yhteisen sävelen kieroutuneelle huumorintajullemme heti ensiaskeleista lähtien. 

Puhelumme kestävät helposti hetkisen, josta pikku riikkisen on asiaakin ja loppu onkin vain naurua ja meidän mielestämme parasta huumoria.

Tämä kyseinen koti vaihtoi omistajia.

Äiti ja isä matkasivat naapuriin ja tytär perheineen kantoivat muuttolaatikkonsa samalla ovenaukaisulla.

Tässä muuttohärdellissä totta kai sitten minäkin sain oman roolini.

"Tee minulle unelmahuone, sellainen prinssesahuone" - jutteli ystäväni väliin varmistaen katsellaan, että olenhan ymmärtänyt.

Minähän ymmärsin!

Taisi isäntä ohimennen kysyä, että missä minä sitten nukun ;)

Duracella laittoi taas työvaihteen päälle ja ryhtyi mielipuuhaansa.

Jokaisella Kajaanin ja Oulun reissulla tarttui kyseiseen kotiin sisutustavikkeita, maaleja ja tapetteja.

Ensimmäiseksi raikastettiin käytävä.

Välivien maalaminen on todellakin aikaa vievää, varsinkin kun niitä on yhtäaikaa maalattavana seitsemän kappaletta ulko-ovi mukaan lukien.

Seuraavaksi pääsin käsittelemään pienten poikien huonetta. 

Tottahan poikien huoneen täytyy näyttää jätkien huoneelta. Tapetti-idean seinälle sain ralliautosängystä. 

Tässäkin oli ehdottomasti tärkeintä, että huoneen asukit olivat lopputulokseen tyytyväisiä.

Kävi poikien pappakin tuumaamassa ovella, etteipä ole koskaan ennen nähnyt noin komeaa tapettia ;)

Prinsessahuone.

Näin tulevan sieluni silmin.

Maalatessani seiniä, pienesti meinasi hikeä pukata. Ampuikoihan suunnittelijalla nyt vähän yli. Asukkaat ovat autuaan tietämättöminä töissä. Olin vähällä jo lähteä hakemaan uutta maalia.

Maalasin kuitenkin toiseen kertaan.

"Tuo huone on vain niin sievä" -sain tänään kuulla useampaan kertaan ja todella tykkäsin itsekin.

Tänään minulla oli siis kodin stailauspäivä ja "pari" huonekalun maalausta.

Aloittaessani stailaamaan vierashuonetta, mietin, että miten saisin oven vierestä repeytyneet tapetit piiloon? 

1 + 2 on 15 tai jotain sinnepäin. Maalasi tyttö sitten koko huoneen :D 

Ammattilaiset sanoisivat, et soo soo sinua tyttö, ei tapetin päälle maalata. 

Ei niin ja riskillä vedin. Tapetti kupruili, mutta silti jatkoin vain.

Tällä(kin) kertaa riski kannatti, mutta kuten tv-ohjelmissakin sanotaan, 

ei suositella kokeiltavaksi kotona ;)

Eteiseen päätimme maalata "Tervetuloa meille" - sävyllä.

Sävy on tarkoin mietitty sopiviksi kodin muihin huoneisiin.

Asukkaiden saapuessa iltapäivällä kotiin, olin ripustamassa verhoja olohuoneeseen ihan vain ajankuluksi. 

Laiska se töitään luettelee:

Maalasin yhden peilipöydän, yöpöydän ja ikkunapielet kolmeen kertaan.

Stailasin kolme huonetta.

Maalasin vierashuoneen seinät kahteen kertaan.

Asensin taulut seinille.

Maalasin eteisen seinät kahteen kertaan.

Otin jälkeen kuvat.

Kaikki tämä alle kahdeksassa tunnissa.

Ystäväni terveiset lukijoilleni ja mahdollisille tuleville asiakkailleni:

Uskalla luottaa ammattilaiseen. Anna hänelle vapaat kädet, näin saat parhaan tuloksen. 

Ystäväni luotti joka hetki minuun.

Kiitos siitä.

Sanna