Tunteita ja rakasta työtäni.

Titanicin tavoin laivani törmäsi rajusti.

Pimeässä vaani vaara. Se oli jäävuoren kokoinen.

Laivan kylki repeytyi pirstaleina. Vesi valui paineen voimalla sisään, saumat ratkeilivat. Ammuin hätäraketin, toisen ja kolmannen.

Sinne ne sammuivat pimeyteen.

Tuli syvä hiljaisuus.

Hengitin.

Laiva oli uponnut, mutta minä hengitin.

Lähdin uimaan kohti ääretöntä,

yksin.

Tänään päätin olla itsekäs.

Tänään päätin ajatella itseäni.

Myös yli-ihminen tarvitsee pelastusrenkaan.

Otin siitä kiinni…

Sinä lukijani voit rivien välistä lukea ja ymmärtää.

Minun unelmani perheestä hetkeksi mureni.

Jokainen ui rantaan.

Minä seison rannallani yksin ja mietin, 

jaksanko uida vastarannalle.

Avojaloin kävelin hiekalla.

"Muistathan, ettet ole koskaan yksin"

- minut ympäröi vahva tukiverkko.

Hymyilin.

Tänään jo nauroin.

Jälleen kerran lähdin unelmatyöstäni kotiani kohti kera lämpimän halauksen.

Kolme päivää pelkkää auringonpaistetta, 

terapiaa,

rauhallista jutustelua,

luontoa

ja sisustamista.

"Minä olen niin pitkään haaveillut tämän keittiön uudistamisesta" - jutteli uusi ystävä-asiakkaani.

"Olin ajatellut hioa kaikki nämä kappinovet ja sen jälkeen maalata" - jatkoi hän.

Onneksi ehdin väliin.

Säästimme aikaa, rahaa, kynsiä, hiomapaperia ja ennenkaikkea mielenterveyden ;)

Kulmahylly jääkaapin vierestä lähti seinältä jo ennenkuin olin kunnolla ehtinyt sisälle astua. Jääkaappi löysi lopullisesti paikkansa, minne sen olisi kuulunut jo aikaa sitten kuulua.

Minä, ihana asiakkaani sekä hänen miehensä kolmisin puuhasimme keittiön kimpussa. Marssijärjestys oli äärimmäisen selvä - naiset vei ja mies vikisi ;)

Ihan vain hetkisen ja sen jälkeen työt hoitui ajatuksen voimalla.

Ihan mahtavuutta!

Punapyökki meni nyt hukkapiiloon ja luonnonvalkoinen sisustus saapui tilalle.

Minusta meistä naisista pitäisi oikeasti ottaa mallia - se kun tehdään heti ja kunnolla, säästytään monelta "nalkutukselta".

Mutta parhautta on työssäni lopullinen stailaushetki.

Tänäänkin sain nauraa taas vedet silmissä.

"Mihin minä tämän voin laittaa" - kysyy asiakkaani näyttäen kippojaan ja kuppejaan. 

"Et minnekään" - ja molemmat nauramme.

"Entäs mihin laitamme tämän lipaston" - jatkaa hän.

"Lipastosi on nyt myynnissä ja se on lähdössä minun mukaani" :D 

Minusta tuntuu, että Korpikuusen asukkaista tulee asiakas asiakkaalta tärkeämpiä - ystäviä olen saanut jo säkillisen.

Voiko sitä enempää edes toivoa?

"Ketä me kustumme nyt kylään" - kysyi asiakkaani kattaessaan kuvausta varten kahvipöytää.

Me kutsumme itsemme, vastasin hymyillen.