Käsi, joka kotiamme keinuttaa.

Kodissamme vallitsee kaaos.

Oikeastaan se on vallinnut viimeiset viikot.

Tämä koko koulu nauraa meille. Se on päättänyt häätää meidät täältä pihalle pikavauhdilla.

Toissapäivänä veden tulo hiipui hiljaa tulemasta. Aivan kuin vesikin olisi ymmärtänyt tämän koulun kohtalon. Lopulta vettä ei enää tullut.

Luolamies kävi tarkistamassa kattilahuoneessa tilanteen. Vikavirtakatkaisija oli lähtenyt pois päältä.

Vuorokauden saimme vielä vettä, sen jälkeen koko systeemi lakkasi toimimasta. 

Kioski meni kiinni.

Kaivon vesipumppu kuoli.

Olemme 600m2:n talossa ilman vettä. Pyykit jäivät koriin. Astiat koneeseen. Suihku ei sada. Ja mikä pahinta, myös wc lakkasi toimimasta.

Luolapariskunnan elämää se ei hirveästi hetkauttanut.

Lähdettiin tutkimaan toinen vesikaivo. Sieltä saatiin vettä.

Saimme vettä peseytymiseen, mutta ei juomiseen eikä ruuan laittoon.

En tiedä, mikä salamatkustaja tähän kaivoon oli muuttanut, mutta kaikki ei ollut sitä, mitä olisi pitänyt olla

.

Onneksi meillä on molemmilla vankka kokemus erähenkisestä elämisestä.

Olemme selviytyneet tästäkin tavalla, josta ei edes huomaisi, että elämästämme puuttuisi jotain.

Tiedämme, miltä tuntuu kun sähköt menee talvipakkasella poikki ja koko perhe on saunassa. Tiedämme, miltä tuntuu kova pakkanen puskee läpi hirsiseinien, ikkunoiden ja lattialautojen - lämpötila on vaivaiset +16 astetta.

Voin kulkea korkokantakengät jalassa hiukset viimeistä suortuvaa myöten laitettuna. Kynnet lakattuna. Meikit tarkoin vedettynä.

Silti minulle ei kannata mainita sanaa, pinnallisuus - koskaan!

Emme ole onneksi taaskaan yksin. 

Meidän tukenamme on tahoja, jotka mahdollistaa meille puhtaamman ja paremman elämän.

Haluan sanoa tässä vaiheessa kiitoksen vanhemmilleni.

Haluan sanoa tässä vaiheessa kiitoksen Puolangan Osuuspankille.

Meidän vuoksemme käännetään kiviä.

Tunnen suurta kiitollisuutta.

Samaan aikaan me teemme muuttopuuhia koulullamme. 

Yritämme päästä jo viikonlopun aikana pois täältä. Ensin koti herätettiin henkiin. 

Nyt sille on aika jättää hyvästit. 

Pala palalta.

Ovi ovelta.

Musta sävy ei sovi sisustussuunnitelijalle enää uuteen kotiin. Silloin ne maalataan. 

Kuka on maalannut puoli vuotta vanhat keittiökaapinovet? Meidän perheessä on tosiaan kaikki mahdollista.

Hetkessä meillä oli maalaamo pystyssä luokkahuoneessamme. Puolisoni ruiskumaalasi ovia ja minä spreyasin vetimiä.

Kaiken on oltava valmiina.

Uusi sivu kääntyy kohta..

Otin tänään kuvaa porraskuilustamme. Minusta näky oli jotenkin todella surullinen.

Kuvassa näkyy mennyt ja tulevaisuus.

Muuttolaatikoiden alla on eteiseemme suunnitellut pintamateriaalit, joita emme koskaan ehtineet käyttää.

Päällä muuttolaatikot painaa unelmat kirjaimellisesti lattialautojen rakoihin.

Elämä ottaa.

Elämä antaa.

Meidän kohdalla se ei nyt oikein osaa päättää.

Me päätämme sen puolesta.

Me otamme sen, mikä meille kuuluu.

Omat ajatukseni ovat täysin uuden kodin sisustuksessa.

Sisustan perheelleni unelmien kodin.

Haluatko nähdä sen?

Stailaamista Juorkunan maisemissa.

"Opin tuntemaan sinua pienen palan lisää" - nappasi Luolamies sunnuntai-aamuna minut kainaloonsa kesken sängyn petaamisen.

Olimme edellisenä päivänä saapuneet naapurikuntaan Juorkunaan ex-työkaverini, ystävänäni sekä varaäitinini luokse kyläilemään.

Kyläilyn lomassa hieman stailasin jo minulle tutuksi tullutta kotia. Puolisoni ja ystäväni saivat tutustua samalla toisiinsa, minulle tärkeät henkilöt, joilla on ikäeroa kutakuinkin 20-vuoden verran.
Illan hämärtyessä sai Luolamieheni kuulla Sannan luonteenpiirteet, niin hyvässä kuin pahassa ;)

Tutustuimme ystäväni kanssa toisiimme edellisessä työpaikassani. Itseasiassa hän  oli henkilö, joka päätti palkata minut töihin. Emme arvanneet kirjoittavamme loppuelämämmme sopimusta - ystävyyssopimusta.
Jaoimme yhdessä ilot ja surut. Nauroimme ja itkimme.
Me myös riitelimme.
Kaksi vahvaa persoonaa ottaa yhteen. Sanoja ei säästelty. Koko työpaikka sai tuntea sen sähkön, joka kipinöi iskuja meidän katsellessamme toisiamme "minä voitan tämän taistelun" - katseella.

Ei ystävyyssidettä katkaissut satojen kilometrien välimatka.
Mutta emme myöskään arvanneet, että lopulta asettuisimme samoille seuduille.
"Meidän kylän oma sisustussuunnittelijamme" - jutteli ystäväni kerran puhelimessa, kun kuuli minun korpikuuseen muuttaneen.

Ystäväni kodissa siis teimme olohuoneen kalustejärjestelyä sekä stailaamista tekstiileillä ja sisustusesineillä. 
Ennen ja jälkeen kuvat ovat sitten ottajansa näköisiä. Hieman sain mielikuvitusta käyttää, että sain jälkeen kuvat mahdollisimman helpoksi ymmärtää. Oli ennen-kuvaajalla unohtunut ottaa kokonaiskuvaa ;)

Kappaverhot vaihtuivat pitkiin pitsiverhohin. Olohuone sai pelkästään jo verhoilla kivasti ryhdikkyyttä. Punaisten nojatuolien puuosat raikastin valkoisella maalipinnalla.
Työskennellessäni sohvalla istuivat valvova raati, joka oli tarkka ja väliin hieman rasittava! Talon isäntä ja Luolikseni ottivat mittaa kanssani taidoistani :D

"Sanna ei löytänyt sopivia tauluja seinille, hän meni ja maalasi ne sopivammaksi" - nauroi tänään ystäväni aviomies kahvipöydässä. 
Asiakkaan omalla luvalla kuitenkin annoin muutamalle taulun uuden ilmeen :)





Halusin vapauttaa ikkunoiden edustat mahdollisimman kevyeksi. Televisio ja korkea lipasto pois ikkunan edestä. Kuten huomaatte, pelkällä kalustejärjestelyllä voi saada kovastikin uutta ilmettä.





Ihan pienesti oli meillä talon isännän kanssa kädenvääntöä sohvan sijoittamisesta, mutta lopputuloksen nähdessään oli hänkin tyytyväinen.





"Hän käski siivota kaiken pois ennen tänne tuloaan" - jutteli ystäväni puhelimessa tutulleen.
"Sinne ne taitaa laatikkoon suurimmaksi osaksi myös jäädä" - jatkoi hän.
Hieman halusin keventää, mutta kyllä me vielä lopuille esineille paikan löydämme ;)





Eteisessä maalasin kaikki kolme väliovea. 
Kertauksena siis - ensin maalarinpesuaineella pesu. Sen jälkeen tartuntapohjamaali (Fintex/Ovika).
Pintamaalaus kahteen kertaan (Fintex/Kalustemaali).





Tämän kodin projekti tulee vielä myöhemmin jatkumaan. Nälkä taas kasvoi syödessään.
Seuraavaksi palaan meidän omaan projektiin, täällä ei jaksa vastoinkäymiset lakata yllättämästä.
Tällä hetkellä olemme täysin ilman vettä. Kaivon vesipumppu otti lopputilin! Kyllähän sitä voi käsin pestä astiat, pyykätä vaikka kaverin luona, lämmittää kattilassa veden, että voi peseytyä - mutta meillä ei ole käytössä nyt myöskään toimivaa wc:tä…!!
Tulee tunne kuin tämä koulu olisi päättänyt häätää asukkaansa kirjaimellisesti pihalle.
Kerron kohta lisää.

Hyvää alkanutta viikkoa lukijoilleni!

Minun lapsuuteni.

Auringonsäteet laskeutuivat olohuoneen mummoni kutomille räsymatoille. 
Istuin ikkunan edessä katsellen, kuinka pienemmät sisarukseni laskivat liukumäkeä perunakellarimme takana olevalla pellolla.

Isoveljeni olivat tehneet meille kylän suurimman liukumäen lumesta. 
Se oli saman korkuinen kuin meidän iso punainen hallimme.

Lapsuusmuistoni ovat kauniita.

Olen syntynyt suurperheen viidenneksi vanhimpana. 

Sain kasvaa upeassa ympäristössä, jonka isäni isä, isä ja äiti olivat meille rakentaneet. Muistan ne kauniit kukkapenkit. Suuren kasvimaan. Viinimarjapensaat ja perunapellon. Pihapiirimme oli valtava, jossa oli piha-aitat, keinut ja savusauna.
Isämme ei yksitysyrittäjän kiireiltään ehtinyt meitä lapsia käyttämään kesäisin niin paljon uimassa kuin mitä me lapset halusimme.
Päätti hän rakentaa meille oman uima-altaan pihalle.

Äitimme oli paljon meidän lasten kanssa kotonamme isämme tehdessä pitkiä työmatkoja ympäri Suomen. 
Koko perhe osallistui kodista huolehtimiseen. Leikkasimme vuorollamme nurmikot, kitkimme kasvimaat ja sykyisin oli jopa perheen pienin perunannostossa. 
Työtä opittiin tekemään pienestä pitäen.
Jos siis kukaan lukija on ihmetellyt sitä, miten naisena osaan ja uskallan - syy löytyy lapsuudestani. 
Sen minkä nuorena oppii…

Tämä kuva on vanhempieni nykyisestä pihapiiristä. Toiseksi vanhin veljeni osti lapsuuden kotimme.

Saimme leikkiä paljon. Voitte kuvitella, kun iso perhe aloittaa yhdessä leikit. Äiti antoi leikkeihin aina koko kodin käyttöön. Leikit olivat monesti melkoisen poikkeavia. 
Oli ruvattu suihkut irti, purettu koko radio-ohjattava auto osiin, rakennettu ehkä hienoin ikinä näkemäni maja puun ylimmille oksille. Saimme leikkiä, kunhan siivosimme jälkemme. 
Pienet lapset, pienet murheet.
Isot lapset, isot murheet.

Oli metsäpaloa. 
Naapurin Paavon auton kyljessä lommoa pikkuveljeni opetellessa ajamaan kuorma-autoa. Läheltä piti tilanteita isomman veljen auratessa pyöräkuormaajalla pihaamme pienempien leikkiessä ympärillä.
Äitillä täytyi olla silmät ympäri päätä.
Korvia koko kylän alueella.

Leikkikavareista ei ollut puutetta.
Tappelukavereita olisi saanut olla vähemmän.
Elämäni parhaat muistot ovat lapsuudessa.
Niitä on paljon.
Parhaimmat ovat joulut.
Kesäisin tehdyt asuntovaunumatkat.
Savuasaunassa kylpemiset. Poimimme matkaeväät kasvimailta ja viinimarjapensaista, joita söimme savusaunan pehmeissä löylyissä.
Lauantai-iltaisin saunan kiukaalla paistetut makkarat. 
Sunnuntain "parempi" lounas, jonka äiti ja isä yhdessä meille lapsille valmisti.
Näistä muistoista pidän kiinni.




Ja pienesti sisustamista mukaan….



Viime kesänä matkustin Helsingistä synnyinseudulleni.
Päätimme sisustaa äitini kanssa heidän uuden piha-aittansa toisen puolen kesäkäyttöön.
Vanhempani ovat rakentaneet uuden pienemmän kodin, mutta tilaa tarvitaan vieraileville lapsille.



Olen pahoillani, ettei ole nyt saatavilla ennen kuvia.
Pinkin sävyn kalusteisiin sain äitini 20-vuota sitten tekemästä tilkkupäiväpeitosta.
Maalasimme katot, ikkunapuitteet, kalusteita sekä porraskaiteet.
Lopuksi sisustimme.



Äitini oli myydä divaanin. Onneksi ei ehtinyt tämä ihanuus saada uutta kotia.



Täällä voi kesäisin nyt lapset perheineen nukkua, tilaa on ylä- ja alakerrassa.
Kun olimme saaneet aitan sisustettua, tekivät isoveljeni ja toisen isoveljeni kaksi poikaa aitasta heidän peliluolansa :D
Seinällä on äitini äidin maalamaa taulu. Perheessämme on todella paljon taiteellisuutta monella eri osa-alueilla.

Ja loppuun toivotan lukijoilleni leppoisaa viikonloppua!
Lähdemme Luolamieheni kanssa huomenna sisustuspuuhiin ex-työkaverini ja ystäväni luo Juorkunan kylään. Saatte taas kuvaa ja tarinaa :)

Kaiken se kestää.

Kahden viikon päästä meillä tulee puoli vuotta täyteen yhteistä eloamme Luolamieheni kanssa.

Puoli vuotta.

Meidän maljakossamme ei ole ruusuja näkynyt. Meillä ei ole kirjoitettu rakkausrunoja.

Ei ole ollut vaaleanpunaisia unelmia.

Meillä on jotain suurempaa.

Se on jotain sellaista, jota ei voi laittaa pöydälle todisteeksi rakkaudestamme.

Sitä ei voi kehystää eikä edes valokuvata.

Se on voimamme.

Tahtomme.

Se on tunne, joka kietoutuu, punoutuu ja lujittuu kuin laivan jöölinki. 

Köysi, jolla laiva kiinnitetään satamalaiturin pollariin.

Köysi ei anna myrsyn viedä laivaa mukanaan.

Se pitää kiinni,

lujasti.

Jos olisin puoli vuotta sitten tiennyt, mikä minua odottaa, en olisi uskaltanut hypätä kyytiin tuntemattomaan.

Onneksi minulla ei ollut kristallipalloa.

Tunsin vain tunteen, että meillä on tulossa jotain suurta.

Kerroin eilen ystävälleni, että olemme kokeneet yhdessä  asioita kymmenen vuoden edestä. Olemme ratkoneet sellaisia ongelmia jo suhteemme alkumetreillä, jollaisia ei välttämättä koskaan pariskunta kohtaa.

Olemme rakentaneet.

Purkaneet.

Uudelleen rakentaneet.

Seuraavaksi on purkuvaihe taas tulossa.

Uuden kodin ostamisesta on pankin kanssa neuvottelut loppusuoralla. Juuri äsken lopetin puhelun miekkoseni kanssa. Pyysin hänet varmistamaan, että meille on kuljetus tiedossa, jotta saamme keittiön vietyä mukanamme.

Olen katsellut uusia sohvia netistä. Vanha sohva ei voi lähteä mukaan, sillä se on kangasta ja sen puhdistaminen ei välttämättä onnistu. Kauemmin olleet vaatteet jäävät tänne, homeen haju ei irtoa niistä pesemällä.

Olemme joutuneet törmäyskurssille enemmän kuin usein viime viikkojen aikana.

Luolamieheni joutuu hyvästelemään oman kotinsa. Hyvästelemään suurimman osan elämäänsä, jonka eteen hän on raatanut töitä - se jää tyhjilleen. 

Kohta elämää täynnä olevista huoneista tulee elottomia. 

Hyvästeille ei ole juuri nyt aikaa. Surulle ei ole nyt aikaa. Eteenpäin on mentävä.

Elämä meni taas pikakelauksella eteenpäin.

Tein päivässä liiketoimintasuunnitelman.

Jouduimme antamaan kaikkemme uuden kotimme eteen.

Sain eilen starttitaha- ja yrityslainapäätöksen.

Samaan aikaan kun suunnittelen uuteen kotiin muuttoa, polkaisin samoilla tulilla yrityksen pystyyn.

Uusi koti on tutkittu homekoirilla ja vielä tälle viikkoa tehdään kuntotarkastus.

Minua lohduttaa ajatus, ettemme ole yksin. Tunnen kuinka meille lähetetään voimia. 

Se voima on toinen ihminen.

Puolisoni tuli eräänä päivänä tavallista myöhemmin töistä kotiin.

Hän laski eteeni suklaarasian.

Hänen asiakas lähetti koko meidän perheellemme halauksen.

Rasian päälle oli teipattu paperi, jonka päällä luki:

"Eheytymistä"

ja sisällä oli runo:

"Ole rohkeampi,

älä ajattele menneitä.

Elä tätä päivää,

katso purppurapilviä,

kuinka rohkeasti ne purjehtivat

purjehdi sinäkin.

Yhtä rohkeasti kuin purppurapilvet.

Ota vastaa sade,

ota vastaan lumihiutaleet,

sillä ne elvyttävät sinua,

raikastavat sinua,

antavat uutta voimaa.

Siis katso horisonttiin.

Voit vielä nähdä laskevan auringon,

sen viimeiset säteet ja lupauksen;

nousen taas huomenna."

Kiitos sinulle, minulle täysin tuntemattomalle ihmisille tästä.

Tämä runo on tässä työpöydälläni ja näen runon sanoja jokainen päivä.

Ne antavat voimaa hetkellä, jolloin oma uskoni horjuu.

Kevätaurinko jo lämmittää.

Me saamme nämä lämmittävät säteet mukaamme. 

Ne valaisevat polkumme kohti uutta elämäämme.

Käännämme kohta sivun,

haluathan sinäkin nähdä

millainen tarina meitä odottaa?

Asun Suomen surkeimmassa paikassa ja olen ylpeä siitä.

"Kainuu on Pohjoismaiden surkein paikka…" 

Kirjoittaa Iltasanomat helmikuun 16. päivänä 2016.

"Sijoitusta painoivat heikot työllisyysnäkymät, muuttoliike ja vanheneva väestö."

Se on varmastikin hyvin pitkälle näin ja se on äärimmäisen surullista.

Iltasanomat ovat valinneet vielä otsikon alle kuvan sadepilvistä Kuhmon yllä.

Minä en näe sadepilviä asuinpaikkakuntani yllä.

Näen kauniin luonnon.

Luonnon, joka tarjoaa sinulle elämysmatkan kaikessa puhtaudessaan.

Miten kukaan voi sanoa tätä paikkaa surkeaksi?

Luin netistä löytynyttä Kajaanin ammattikorkeakoulun Jari Järviluoman tekemää Kainuun maakuntakuvatutkimusta vuodelta 2012.

"Puhelinhaastattelujen ja postikyselyn perusteella Kainuussa on parasta alueen luonto.

Puhdas luonto, luonnonläheisyys, metsät, vaarat, erämaat, eläimistö ynnä muut vastaavat. Rauha, hiljaisuus, puhtaus, avaruus, maisemat, kauneus ja retkeilymahdollisuudet…" Otin lauseita, joissa kerrottiin tutkimukseen osallistuneiden kommentteja Kainuun parhaista puolista.

"Piste Suomen kartalla hämmästyttää - miksi täällä on näin lumista?" Kirjoittaa Iltasanomat vuonna 2012.

"Puolangan automaattinen mittausasema on vaaran päällä. Paikan korkeus vaikuttaa siihen, että aikaisessa vaiheessa maahan satanut lumi säilyy Puolangalla lumena eikä muutu vedeksi kuten muualla" - toteaa meterologi Henri Nyman ilmatieteen laitokselta.

Istummeko aarrearkun päällä? 

Meillä on jotain sellaista, minkä moni muu on menettänyt eikä tule sitä koskaan takaisin saamaan.

Sain ajatuksen tämän päivän blogitekstiin Luolamieheni kanssa tehdystä maakuntamatkailusta. Nappasin kameran varmuuden vuoksi mukaan. Ajelimme monta tuntia postikorttimaisemissa. 

"Haluaisin tämän kauneuden näyttää maailmalle" - juttelin miehelleni kuvatessani auringon säteitä lumisten puiden oksilla.

 

Kävimme Paljakan luonnonpuistossa, jossa kasvavat Suomen pisimmät kuuset. Kunnassa sijaitsee luonnonsuojelualue, joka on kasvillisuudeltaan sekä maisemallisesti Suomen arvokkaimpia luonnonsuojelualueita.

Olen surullinen siitä, että ihminen pakotetaan lähtemään synnyinseudultaan työn perässä muualle. Pakataanko kohta koko Suomi etelään asumaan? Jätetään vanhukset pitämään huolta Suomen ylpeydenaiheestamme?

Asuin puolitoista vuotta Helsingissä enkä kaipaa sieltä mitään muuta kuin ystäviäni. 

Se jatkuva kiire. 

Elämää kellokortti kaulassa sai ahdistumaan. 

Ei ollut aikaa oikealle elämälle. Olin outo lintu istuessani katukivetyksellä nauttien auringosta ihmisvilinän keskellä. Ainoina juttelukavereinani olivat hampaattomat reilun alkoholin vaikutuksen alaisena olevat mieshenkilöt - heillä oli aikaa istua viereeni.

Sain varoa omalla takapihallani etten astu huumepiikin päälle. Sain omin silmin nähdä käytävälläni makaavan miehen, joka piikitti liikaa. Elokuvaa vuokratessani sain varoa, etten jää huumausaineen vaikutuksen alaisena olevan nuorisoporukan riehuimsen alle keskellä päivää.

Täällä kiireetön elämä pitää minua todellakin kädestä kiinni.

Kaupan kassalla edessä oleva vanha herra nostaa jopa kävelykeppinsä hihnalle. Juttelee myyjälle kuulumisiaan samalla kun kaivaa kolikoita kukkarostaan.

Täällä on aikaa kuunnella. On aikaa toiselle. Sinusta välitetään.

Luolamies kertoo ihmeellisiä tarinoita - "He asuvat kodissaan ilman sähköä, juoksevaa vettä ja käyvät ehkä kerran kuukaudessa kylällä…" kuuntelen kuin upeaa satua.

Omasta mielestäni olen saapunut satumaailmaan, jota maailman pahuus ei löydä. 

Täällä luonto pitää meidät turvassa.

Se pitää huolta omistaan.

Elämysmatka äitini synnyinseudulle.

"Katopa Sanna millainen tila minulla on tässä sängyssä nukkua" - pyysi äitini minun katsomaan, kuinka pienellä alueella hän sängyllään oli. Kuulin isäni puhuvan prosenteista ja perustelevan tilajakoa vertaamalla heidän kokoihinsa ja persooniinsa. "Minä olen 80% ja sinä olet 20%" - jatkoi isäni luentoaan.

Vastakohdat täydentävät toisiaan?

Mennessäni omalle pedilleni en voinut olla hymyilemättä näiden kahden jutustelua. 

Tiedän todellakin mistä suurimman osan persoonaani olen saanut.

Olen tullut myös siihen tulokseen, että vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan.

Muistin erään keskiyön tapahtuman korpikuusen kodissamme. 

Meillä puhkesi Luolamiehen kanssa valtavan paineen ja suurten remonttien voimasta keskellä yötä riita. Suuttuessani lataan itseeni sellaisen määrän energiaa, että sillä voimalla oikeasti lämmittäisi kokonaisen kylän kodit!

Nousin sängystä. 

Matkalla eteiseen ajatuksen voimalla tyhjensin koko kodin - käärin matot rullalle, otin verhot ikkunoista ja tungin auton peräkonttiin jääkaapit ja ruokapöydät tuoleineen. Onneksi vain ajatuksen voimalla ;).

Varmistin, että minun lähtöni nähdään. "Tulet katumaan! Et ikinä saa minunlaistani naista tilalle" - sihisen hampaideni välistä jo melkein puoleksi nukkuvalle miehelleni. Luolamies kääntyy kuin hidastettuna, katsoo minua pieni hymy huulilla kysyen;

"Kelkkailemaanko sinä olet lähdössä? Keskellä yötä? Siellähän on kylmää ja pimeää ja eihän sulla ole edes moottorikelkkaa…" 

Olisin voinut lyödä tyyppiä pehmustetulla pesäpallomailalla ilman niitä pehmusteita.

Tiesin näyttäväni idiootilta oven raossa ja mikä pahinta Luolamies sai minut hymyilemään kesken riitatilanteen.

Hävisin.

Onneksi.

Jos Luolamies lähtisi jokaiseen minun tunnekuohuun mukaan, olisin saanut aika päivää sitten palata maitojunalla takaisin :D 

Vastakohdat sopivasti todellakin tasapainottaa.

Maanantai-iltana saavuimme äitini synnyinseuduille Sieviin. Meillä oli pientä pintaremonttia luvassa hieman alkeellisimmissa olosuhteissa. Nukumme asuntovaunussa, joka toimii "kotina" siihen saakka kunnes tämä kuvan ihanuus saadaan käyttökuntoon.

Äitin osti synnyinkotinsa.

Olemme päättäneet koko perheen voimin laittaa koti asuttavaan kuntoon.

Minulle luonnollisestikin osui pintojen uudistaminen. 

"Haluaisin pönttöuunit valkoiseksi" - ehdotti äitini kun mietimme uunien väritystä.

"Tällä kertaa ei asiakas saa nyt tätä päättää, pönttöuunit eivät saa valkoista pintaa" - vastasin tietäen, mitä aion uuneille tehdä. 

Molemmissa makuuhuoneissa ovat alkuperäiset hyvin säilyneet tapetit. 

Tapetit totta kai säilytetään ja siksipä minun olikin helppo päättää uunien väritys.

"Oho, tuleepas siitä hieno!" - totesi isäni nähdessään ensimmäiset telan vedot uunin pintaan.

"Sitä pitäisi tosiaankin uskaltaa käyttää värejä rohkeammin" - hän jatkoi ihasteluaan.

Olen ehdottomasti samaa mieltä. 

Uunit ovat kuin huoneen koru.

Lattiaa ei vielä tässä vaiheessa ehditty tähän lilan huoneeseen vaihtaa.

Seuraavana meillä oli projektina eteisen tapetointi.

Se kaikessa helppoudessaan muodostuikin todella työlääksi. Tasoitetapetointi ei onnistunutkaan päälle tapetoitavaksi. Jouduimme repimään tapetit alas ja poistamaan kaikki viisi tapettikerrosta alta. 

Ja jotta työ ei olisi ollut liian helppoa, päätin kaataa tuossa rappusilla olevan liisteriastian vaatteilleni ja lattialle - liisteriset vaatteet sekä hengenvaarallisen liukas lattia oli oikeinkin kiva lisämauste tähän sekasoppaan.

Halusin tehdä eteisestä näyttävän. Lattia maalataan vielä valkoiseksi, korkeat jalka- katto ja peitelistat sekä kattoon kristallikruunu - sanoisinko, että nätti on ;) 

Teimme neljän päivän aikana paljon muutakin, mutta laitan kuvia lisää myöhemmin kunnes on enemmän valmista kuvaa.

Sain kiireisen arjen keskelle pienen elämysmatkan.

Sukulaiset kävivät kylässä päivittäin. Sauna lämpeni joka ilta. Ulkohuussissa hiiret moikkailivat alatasanteella eikä juoksevaa vettä ollut saatavilla.

Tykkäsin! 

Palaan tähän projektiin myöhemmin.

Aurinkoista viikonloppua lukijoilleni <3

Ensi viikolla tapahtuu taas paljon...

Missä sydän siellä koti!

Johdannossa kerroin tunteesta. 

Tunteesta, joka kiiri läpi kehon. Tunteesta, joka varmistaa sen, että olet kääntymässä risteyksessä juuri sinulle tarkoitettuun suuntaan.

Tänään tämä tunne otti minua kädestä kiinni.

Kävimme tänään meidän mahdollisessa uudessa kodissamme.

Se on sopivasti karu. 

Se on sopivasti rosoinen.

Epätäydellisen täydellinen.

Näin jo sieluni silmin meidän pienen perheemme istumassa leivinuunin lämmössä pelikorttia pelaillen.

Hymyilin.

Pidän teitä nyt kuitenkin vielä jännityksessä. En avaa edes ulko-ovea teille.

Palaan elämässäni vuosia taaksepäin.

Meidän homelöydöksen jälkeen on ollut paljon puhetta ennen vanhaan ja tämän päivän talojen rakentamisen eroavaisuuksista.

Minun ja ex-puolisoni yhteinen koti valmistui vuonna 2009. Siitä päivästä lähtien neljän vuoden ajan taistelimme rakennusliikkeen tekemistä rakennusvirheistä. Lista oli loputon. Valvonta oli pettänyt jo alkumetreillä. Tee se itse - miehet kävivät leikkimässä työmaallamme leikkimökkiä rakentaen. Isi unohti seurata poikiensa naulan naputusta ja lopputuloshan oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä.

Kotimme saivat kauniit pinnat. 

Suorastaan täydelliset. 

Jokaista listaa ja vedintä myöten suunnittelimme kaiken itse. Jokainen tapetti ja laatta asennutettiin ammattilaisen ottein. 

Mutta niin myös tämän kodin seinät alkoivat kuiskia.

Ennen vanhaan kotia rakennetiin rakkaudella. Jokaista käsinveistettyä hirttä kunnioitettiin. Rakennustekniikka oli vastuullista eikä virheitä hyväksytty.

Tänä päivänä elementtitaloja nousee kuin sieniä sateella. Päivässä koti on pystyssä. Seinät tiivistetään. Seiniltä viittä vaille viedään happi. Rakentamisen tahti on hurja. Virheitä katsellaan läpi sormien liian usein. Kilpailu kiristyy. Aikataulu on tiukka ja aidan matalin kohta alitetaan usein.

Millaisen ongelman äärellä olemme näiden elementtitalojen kohdalla 30-vuoden kuluttua?

Haluaisin olla väärässä. Mutta sain omin silmin todistaa, ettei rakentamisessa jostain syystä kaikkia koske samat pelisäännöt.

Sain kuitenkin tuntea elämää uuden kodin täydellisyyden yltäkylläisyydessä. 

Moni kakku päältä kaunis - kertoiko se minun sen hetkisestä elämästäni? 

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus tuntea ja kokea elämää "rahalla saa ja hienolla autolla pääsee ja hemmetin lujaa, jos vain uskaltaa."

En ikinä osaisi arvostaa tätä nykyistä elämääni. En ikinä olisi tiennyt, että nykyinen elämäni on enemmän minua. Tämä on mielenkiintoisempaa ja jännittävempää. Syvällisempää.

Olenko ensimmäistä kotiani suunnitellessa nähnyt jo tulevaisuuteen? 

Halusin jo silloin yhdistää radikaalisti uuden ja vanhan, kiiltävän ja rosoisen. 

Pienesti haaveilin hirsitalosta, joka olisi minun pakopaikkani.

Tänään kerroin kotimatkallamme Luolamiehelleni, että olen nähnyt tuon tulevan kotimme enneunissani. Olen tiennyt, miten sen sisustan. Olen tiennyt sen olemassaolosta vuosien ajan. En vain ollut löytänyt sitä.

Koti löysi minut.

Minulla oli syyni tuoda elettyä elämääni blogiini. Halusin lukijoilleni näyttää pienen palan elämäni matkaa ennen korpikuuseen matkustamista. Olen pystynyt itkemättä jättämään kaikki nämä kuvissa olevat kauniit pinnat. Tämä koti ei ollut minua varten. Sydän ei löytänyt paikkaa - sen tahti ei rauhoittunut, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni kaiken näyttävän yhtä täydelliseltä kuin samenttikuvioisen tapetin pehmeä pinta.

Se ääni valehteli.

Mutta silti se on ollut elämääni ja kunnioitan sitä. 

Se on osa minua ja se kuuluu minulle.

Ja olen myöskin ylpeä siitä.

Haluan loppuun laittaa kopion vuonna 1961 tehdystä rakennustyöselityksestä. On edelleen harmi, että nykyinen kotimme on vahingoittunut, mutta uskallanpa väittää ettei syynä ole rakennustekniikka. Tämä teksti on jotenkin niin mieltä rauhoittava.

Elämme jännittäviä aikoja.

Sisustusaivoni surraa yötä päivää. En malttaisi pysähtyä. 

Elämässäni avautuu kohta taas uusi ovi.

Yhtäaikaa se pelottaa ja saa sormeni hikoamaan jännityksestä.

Kauniita unia!

Lähden huomenna pienelle matkalle äitini synnyinseuduille Sieviin. 

Pientä pintaremonttia luvassa ;)