Tartu käteen niin mennään...

Terveiset lumimaasta.

Se oli silmänräpäys,

tunsin kuinka jalat pettivät alta

ja lähdin valumaan alas navetan katolta.

Tipahdin ison lumikinoksen päälle,

vyötäröitä myöten siihen upposin.

"Tartu käteen

niin mennään,

lennetään läpi vuosien..."

Kolmatta päivää pelastimme lumen alla painuvaa navettarakennustani.

Minä ja sinä.

Viimeisellä lapion iskullasi me yhtäaikaa tipahdimme

peppu edellä katolle,

yhtäaikaa me samaan tahtiin tipahdimme kinosten syvyyksiin.

Katsoimme toisiamme ja nauroimme vain.

Naapurilta tuli viestiä;

"kuulimme kuinka tulitte alas katolta,

naurun remakka kuului tänne saakka..."

"...tuulen lailla 

sinun kanssa,

kevyesti kuin höyhenen..."

Palaan ajassa noin kaksi kuukautta taakse päin.

Olin samaiselle naapurilleni uhannut lähteväni täältä,

"en enää yhtään talvea selviä yksin".

Hän vain nauroi minulle ja komensi minut lähtemään kuntosalille,

olinhan juuri hankkinut salikortin itselleni.

"Tiedä mitä sieltä sinulle löytyy" 

hän jatkoi

ja minä vain tuhahdin.

Kaksi päivää tästä puhelusta kohtasin silmäsi.

Katseemme kohtasi siitä eteenpäin yli viikon ajan,

juurikin tällä kuntosalilla.

Kuka sinä olet?

Lopulta rohkenin puhumaan.

Onhan todella luontevaa aloittaa keskustelu auton webastosta.

Siitä seuraavana iltana juttelimme kuntosalin käytävällä.

Siitä seuraavana iltana kuntosalin tuulikaapissa.

Ja sitten kaupan pihalla.

Kunnes pyysit minut kotiisi iltateelle.

Tästä hetkestä alkoi meidän tarinamme.

Olet pitänyt tästä hetkestä lähtien huolen,

että me muistamme nauttia.

Kerrot minulle ehkä huonoimman vitsin ikinä,

ja sinä saat minut nauramaan.

Leikimme kaupan käytävällä ostoskärryillä,

olemme tyynysotasta ennen nukkumaanmenoa.

Piirrät lumipallolla selkääni sydämen.

Sinä huolehdit minulle polttopuita,

kun ne pääsivät loppumaan.

Teet minulle ruokaa,

kun olen väsynyt.

Elämä on koetellut minua epäreilusti viime aikoina,

tarjoat olkapääsi

ja muistutat, että me selviämme.

Tänään teit autooni huollon.

Olin lähdössä Korpikuusesta etelään,

mutta kohtalo jälleen kerran puuttui peliin.

En joudu luopumaan kodistani,

en maailman parhaimmista naapureistani,

näistä maisemista,

enkä myöskään joudu selviytymään enää yksin.

Tällaisen yli 175cm korkean lumikinoksen pudottaminen katolta voi olla oikeasti jännittävä ja erilainen kokemus,

jos olo on onnellinen ja rinnalla kaveri, jonka kanssa elämä hymyilee,

sekä on yhtä sissi ja hullu kuin minäkin :D

Elämässäni taas kääntyi uusi sivu.

Minun seikkailuelämässäni.

"Miten joku blogi voi olla minua tärkeämpi?"

Mutristit minulle leikkisästi suuta ja astelit ulos kuntosalin ovesta.

Te lukijani olette minulle myös tärkeitä,

annan teille aikani

siksi olemme tulevan yön erillämme.

Kauniita unia.

Sanna