Elämysmatka äitini synnyinseudulle.

"Katopa Sanna millainen tila minulla on tässä sängyssä nukkua" - pyysi äitini minun katsomaan, kuinka pienellä alueella hän sängyllään oli. Kuulin isäni puhuvan prosenteista ja perustelevan tilajakoa vertaamalla heidän kokoihinsa ja persooniinsa. "Minä olen 80% ja sinä olet 20%" - jatkoi isäni luentoaan.

Vastakohdat täydentävät toisiaan?

Mennessäni omalle pedilleni en voinut olla hymyilemättä näiden kahden jutustelua. 

Tiedän todellakin mistä suurimman osan persoonaani olen saanut.

Olen tullut myös siihen tulokseen, että vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan.

Muistin erään keskiyön tapahtuman korpikuusen kodissamme. 

Meillä puhkesi Luolamiehen kanssa valtavan paineen ja suurten remonttien voimasta keskellä yötä riita. Suuttuessani lataan itseeni sellaisen määrän energiaa, että sillä voimalla oikeasti lämmittäisi kokonaisen kylän kodit!

Nousin sängystä. 

Matkalla eteiseen ajatuksen voimalla tyhjensin koko kodin - käärin matot rullalle, otin verhot ikkunoista ja tungin auton peräkonttiin jääkaapit ja ruokapöydät tuoleineen. Onneksi vain ajatuksen voimalla ;).

Varmistin, että minun lähtöni nähdään. "Tulet katumaan! Et ikinä saa minunlaistani naista tilalle" - sihisen hampaideni välistä jo melkein puoleksi nukkuvalle miehelleni. Luolamies kääntyy kuin hidastettuna, katsoo minua pieni hymy huulilla kysyen;

"Kelkkailemaanko sinä olet lähdössä? Keskellä yötä? Siellähän on kylmää ja pimeää ja eihän sulla ole edes moottorikelkkaa…" 

Olisin voinut lyödä tyyppiä pehmustetulla pesäpallomailalla ilman niitä pehmusteita.

Tiesin näyttäväni idiootilta oven raossa ja mikä pahinta Luolamies sai minut hymyilemään kesken riitatilanteen.

Hävisin.

Onneksi.

Jos Luolamies lähtisi jokaiseen minun tunnekuohuun mukaan, olisin saanut aika päivää sitten palata maitojunalla takaisin :D 

Vastakohdat sopivasti todellakin tasapainottaa.

Maanantai-iltana saavuimme äitini synnyinseuduille Sieviin. Meillä oli pientä pintaremonttia luvassa hieman alkeellisimmissa olosuhteissa. Nukumme asuntovaunussa, joka toimii "kotina" siihen saakka kunnes tämä kuvan ihanuus saadaan käyttökuntoon.

Äitin osti synnyinkotinsa.

Olemme päättäneet koko perheen voimin laittaa koti asuttavaan kuntoon.

Minulle luonnollisestikin osui pintojen uudistaminen. 

"Haluaisin pönttöuunit valkoiseksi" - ehdotti äitini kun mietimme uunien väritystä.

"Tällä kertaa ei asiakas saa nyt tätä päättää, pönttöuunit eivät saa valkoista pintaa" - vastasin tietäen, mitä aion uuneille tehdä. 

Molemmissa makuuhuoneissa ovat alkuperäiset hyvin säilyneet tapetit. 

Tapetit totta kai säilytetään ja siksipä minun olikin helppo päättää uunien väritys.

"Oho, tuleepas siitä hieno!" - totesi isäni nähdessään ensimmäiset telan vedot uunin pintaan.

"Sitä pitäisi tosiaankin uskaltaa käyttää värejä rohkeammin" - hän jatkoi ihasteluaan.

Olen ehdottomasti samaa mieltä. 

Uunit ovat kuin huoneen koru.

Lattiaa ei vielä tässä vaiheessa ehditty tähän lilan huoneeseen vaihtaa.

Seuraavana meillä oli projektina eteisen tapetointi.

Se kaikessa helppoudessaan muodostuikin todella työlääksi. Tasoitetapetointi ei onnistunutkaan päälle tapetoitavaksi. Jouduimme repimään tapetit alas ja poistamaan kaikki viisi tapettikerrosta alta. 

Ja jotta työ ei olisi ollut liian helppoa, päätin kaataa tuossa rappusilla olevan liisteriastian vaatteilleni ja lattialle - liisteriset vaatteet sekä hengenvaarallisen liukas lattia oli oikeinkin kiva lisämauste tähän sekasoppaan.

Halusin tehdä eteisestä näyttävän. Lattia maalataan vielä valkoiseksi, korkeat jalka- katto ja peitelistat sekä kattoon kristallikruunu - sanoisinko, että nätti on ;) 

Teimme neljän päivän aikana paljon muutakin, mutta laitan kuvia lisää myöhemmin kunnes on enemmän valmista kuvaa.

Sain kiireisen arjen keskelle pienen elämysmatkan.

Sukulaiset kävivät kylässä päivittäin. Sauna lämpeni joka ilta. Ulkohuussissa hiiret moikkailivat alatasanteella eikä juoksevaa vettä ollut saatavilla.

Tykkäsin! 

Palaan tähän projektiin myöhemmin.

Aurinkoista viikonloppua lukijoilleni <3

Ensi viikolla tapahtuu taas paljon...

Missä sydän siellä koti!

Johdannossa kerroin tunteesta. 

Tunteesta, joka kiiri läpi kehon. Tunteesta, joka varmistaa sen, että olet kääntymässä risteyksessä juuri sinulle tarkoitettuun suuntaan.

Tänään tämä tunne otti minua kädestä kiinni.

Kävimme tänään meidän mahdollisessa uudessa kodissamme.

Se on sopivasti karu. 

Se on sopivasti rosoinen.

Epätäydellisen täydellinen.

Näin jo sieluni silmin meidän pienen perheemme istumassa leivinuunin lämmössä pelikorttia pelaillen.

Hymyilin.

Pidän teitä nyt kuitenkin vielä jännityksessä. En avaa edes ulko-ovea teille.

Palaan elämässäni vuosia taaksepäin.

Meidän homelöydöksen jälkeen on ollut paljon puhetta ennen vanhaan ja tämän päivän talojen rakentamisen eroavaisuuksista.

Minun ja ex-puolisoni yhteinen koti valmistui vuonna 2009. Siitä päivästä lähtien neljän vuoden ajan taistelimme rakennusliikkeen tekemistä rakennusvirheistä. Lista oli loputon. Valvonta oli pettänyt jo alkumetreillä. Tee se itse - miehet kävivät leikkimässä työmaallamme leikkimökkiä rakentaen. Isi unohti seurata poikiensa naulan naputusta ja lopputuloshan oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä.

Kotimme saivat kauniit pinnat. 

Suorastaan täydelliset. 

Jokaista listaa ja vedintä myöten suunnittelimme kaiken itse. Jokainen tapetti ja laatta asennutettiin ammattilaisen ottein. 

Mutta niin myös tämän kodin seinät alkoivat kuiskia.

Ennen vanhaan kotia rakennetiin rakkaudella. Jokaista käsinveistettyä hirttä kunnioitettiin. Rakennustekniikka oli vastuullista eikä virheitä hyväksytty.

Tänä päivänä elementtitaloja nousee kuin sieniä sateella. Päivässä koti on pystyssä. Seinät tiivistetään. Seiniltä viittä vaille viedään happi. Rakentamisen tahti on hurja. Virheitä katsellaan läpi sormien liian usein. Kilpailu kiristyy. Aikataulu on tiukka ja aidan matalin kohta alitetaan usein.

Millaisen ongelman äärellä olemme näiden elementtitalojen kohdalla 30-vuoden kuluttua?

Haluaisin olla väärässä. Mutta sain omin silmin todistaa, ettei rakentamisessa jostain syystä kaikkia koske samat pelisäännöt.

Sain kuitenkin tuntea elämää uuden kodin täydellisyyden yltäkylläisyydessä. 

Moni kakku päältä kaunis - kertoiko se minun sen hetkisestä elämästäni? 

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus tuntea ja kokea elämää "rahalla saa ja hienolla autolla pääsee ja hemmetin lujaa, jos vain uskaltaa."

En ikinä osaisi arvostaa tätä nykyistä elämääni. En ikinä olisi tiennyt, että nykyinen elämäni on enemmän minua. Tämä on mielenkiintoisempaa ja jännittävempää. Syvällisempää.

Olenko ensimmäistä kotiani suunnitellessa nähnyt jo tulevaisuuteen? 

Halusin jo silloin yhdistää radikaalisti uuden ja vanhan, kiiltävän ja rosoisen. 

Pienesti haaveilin hirsitalosta, joka olisi minun pakopaikkani.

Tänään kerroin kotimatkallamme Luolamiehelleni, että olen nähnyt tuon tulevan kotimme enneunissani. Olen tiennyt, miten sen sisustan. Olen tiennyt sen olemassaolosta vuosien ajan. En vain ollut löytänyt sitä.

Koti löysi minut.

Minulla oli syyni tuoda elettyä elämääni blogiini. Halusin lukijoilleni näyttää pienen palan elämäni matkaa ennen korpikuuseen matkustamista. Olen pystynyt itkemättä jättämään kaikki nämä kuvissa olevat kauniit pinnat. Tämä koti ei ollut minua varten. Sydän ei löytänyt paikkaa - sen tahti ei rauhoittunut, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni kaiken näyttävän yhtä täydelliseltä kuin samenttikuvioisen tapetin pehmeä pinta.

Se ääni valehteli.

Mutta silti se on ollut elämääni ja kunnioitan sitä. 

Se on osa minua ja se kuuluu minulle.

Ja olen myöskin ylpeä siitä.

Haluan loppuun laittaa kopion vuonna 1961 tehdystä rakennustyöselityksestä. On edelleen harmi, että nykyinen kotimme on vahingoittunut, mutta uskallanpa väittää ettei syynä ole rakennustekniikka. Tämä teksti on jotenkin niin mieltä rauhoittava.

Elämme jännittäviä aikoja.

Sisustusaivoni surraa yötä päivää. En malttaisi pysähtyä. 

Elämässäni avautuu kohta taas uusi ovi.

Yhtäaikaa se pelottaa ja saa sormeni hikoamaan jännityksestä.

Kauniita unia!

Lähden huomenna pienelle matkalle äitini synnyinseuduille Sieviin. 

Pientä pintaremonttia luvassa ;)

Pientä pintaremonttia synnyinseudullani.

"Mun kautta tuli kysely, että alkaisitko remppaan yhtä taloa? Miten sulla on niinku tarkoitus edetä?" - sain isosiskoltani noin viikko sitten viestiä synnyinseuduiltani.

Tästä viestistä neljän päivän kuluttua olin tässä talossa. Olen lapsuudessani tässä kodissa useasti vieraillut. Minulle tuli mahtava tunne päästä kymmenien vuosien jälkeen käymään kodissa, joka on ollut lapsuudenkotini naapurissa ja johon liittyy muistoja. 

Sain kunnian tutustua upeaan uusioperheeseen. 

Perheen isä on minulle tuttu, sillä olemmehan käyneet samaa kyläkoulua. Mutta näinä elettyinä vuosina en koskaan ole päässyt häneen tutustumaan yhtä syvällisesti kuin tämän kolmen päivän aikana.

Minut vastaanotti iloinen, huumorintajuinen ja lämminhenkinen tunnelma. 

Vaikka perhe omisti kolme eri sukunimeä, oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. 

Lapset olivat harva se päivä kyselleet vanhemmiltaan, että milloin pääsemme näistä vihreistä seinistä eroon. Tunne jokaisella perheenjäsenellä oli sama, tämä koti kaipaa uutta ilmettä ja mielellään pikakeluaksella.

Perheen äiti on seurannut tiivisti blogiani ja hetken mielijohteesta oli ottanut yhteyttä isosiskooni. Yleensähän nämä hetken mielijohteet johtavat parhaimpiin lopputuloksiin.

Tiukan aikataulun vuoksi en päässyt käymään paikan päällä ennen suunnitelman tekoa. Tein pintamateriaalisuunnitelman pelkkien kuvien perusteella. Ajoin täältä Puolangalta suoraan sisustuskauppaan, ostin tarvittavat materiaalit asiakkaan tilille ja sen jälkeen ajoin itse kohteeseen. Kävin antamassa illalla toimintaohjeet mitä tarvitsee tehdä ennen remontin alkua.

Asiakas säästi hurjasti aikaa ja rahaa antaessaan valtuudet minun päättää.

Luottamus tässä työssä on kaiken A ja O.

Aloimme siis remontin tekoon koko perheen voimin. Työnjako oli selvä. Työmaamestarina toimi 3-vuotias Elsa-tyttö,  joka piti huolen siitä, että työt tehdään ja ne myös tehdään hyvin. Turhaan kehuja oli kalastella, tapettivalintani sekä maalausjälkeni olivat ihan hyviä, mutta hän maalasi paremmin.

En muista milloin minulla olisi ollut työnteossa näin hauskaa. Taustalla soi musiikki, kerroimme elämäntarinaamme toinen toisillemme. Perheen äidin kanssa juttelimme parisuhteen ja uusioperheen haasteista sekä niiden palkitsevista puolista.

Tunti tunnilta kodin ilme muuttui. Mitä enemmän maalasimme, sitä enemmän löysimme lisää maalattavaa. Remonttikärpänen puraisi jokaista ja kaikki halusivat pysyä mukana muutoksen tuulissa.

Pahoittelen heti alkuun taas kuvalaatua. Ennen-kuvat on otettu pimeän aikaan, jolloin tunnelma totta kai on synkempi ja harhaan johtavampi. Mutta aikataulu oli tiukka ja ennen-kuvat oli saatava. En voi olla silti miettimättä tässä samalla muutoksista ihmisiin. Ennen-kuvat otetaan meikittömästä, hieman surullisen näköisestä ihmisestä. Jälkeen-kuvassa on iloinen, valoisa, puhdas ja kauniisti meikattu lopputulos. Eli enkö siis minäkin toiminut tässä ihan oikeaoppisesti ;)

Maalattavaa pintaa oli paljon. Tumma katto etenkin keittiössä tuotti hetkellisesti harmaita hiuksia, mutta saimme kuitenkin hyvän lopputuloksen. Kotiin ei ole ostettu pintamateriaalien lisäksi mitään uutta. Kannustan näissä projekteissa ihmisiä käyttämään kaikkea olemassaolevaa. Miksi heittää pois hyvää ja käyttökelpoista tavaraa?

Minua hymyilyttää hetki, jolloin kysyin perheen äidiltä, et onko hänellä miten verhoja ja mattoja olemassa? Ei kuulemma juurikaan ollut, jotain vanhoja ehkä… Komensin hänet hakemaan tekstiilit näytille. Hänen kätköistään löytyi kaikki se, mitä tarvitsin. Etenkin ihanat pitsiverhot, 

mikä löytö! 

Ja minulle sanottiin, et ei hän osannut nähdä niitä kauniina. Toki mieli muuttui kun saimme verhot ja matot paikoilleen.

Huomatkaa miten kauniisti perheen isän perintölipasto pääsee oikeuksiinsa. Mietimme alkuun, että pitäisikö lipastoon laittaa uusi maalipinta, mutta onneksi emme sitä tehneet.

Leivinuuni todennäköisesti puretaan tulevaisuudessa ja tehdään uusi. Annoimme kuitenkin lisävuosia uunille maalamalla pinnan hiekansävyisellä seinämaalilla. Leivinuunin ilme keveni huomattavasti.

En voinut olla hymyilemättä perheen vanhimman tyttären iloisia hyvästejä vihreille seinille :D Hän taisi olla innoikkain maalari peittämään kaiken vanhan sävyn silmistään.

Ja jälleen kerran tasoitetapetti oli pelastus. Lastulevyrakoja vanhassa rakennuksessa, jossa säämuutokset liikuttelevat seinärakenteita vuosi vuodelta rankalla kädellä, niitä on mahdoton saada siististi muutoin peittoon. Ylitasoittamalla olisi mennyt kaikki aika vain hukkaan, sillä todennäköisesti seuraavat kovat pakkaset olisi repinyt saumat auki.

Työni paras palkka on asiakkaan helpottonut, tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt palaute. Tässä on taas todistetta siitä, miten pienillä muutoksilla saadaan jotain niin suurta. Kolme päivää ja näin paljon uutta pintaa. Rahalla ei voi ostaa sitä tunnetta, mitä tällainen muutos saa aikaan. 

Istuimme projektin jälkeen olohuoneessa. Kysyin, että olisiko teillä lukijoilleni antaa jotain palautetta?

He halusivat kannustaa ihmisiä tekemään pientä pinta remonttia. Vanhaa kunnioittaen voi saada ihmeitä aikaan. He tarvitsivat sen, että heille sanotaan ja ohjeistetaan, mitä kannattaa tehdä. "Emme olisi tätä osanneet itse aloittaa ja toteuttaa. Tilanne oli toivoton, emmekä osanneet nähdä enää kotimme piilevää kauneutta".

Kiitän myös omasta puolestani. 

Sain helminauhaani taas yhden helmen lisää.

Hirsikodin siivoamista ja sisustamista

Olen 37-vuotias sisustusartesaani. Valmistuin vuonna 2004 Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta. Valmistumisestani saakka olen tehnyt sisustusalan töitä ja intohimoni työtäni kohtaa vain päivä päivältä kasvaa. Tiedän, mitä työkseni haluan tehdä nyt ja tulevaisuudessa. Ja olen aika monesti huomannut, et sen taitaa tietää pari muutakin ;)

Palaan takaisin syyskuun 17. päivään,  jolloin sain veljeltäni puhelun. Olin tällöin eräässä Helsinkiläisessä päiväkodissa työkokeilussa. Minulla on tähän työkokeiluun liittyen suuret tulevaisuuden suunnitelmat, ihan ikioma sisustusalanyritys. Miksi sitten työkokeilussa päiväkodilla? Tähän tarinaan palaan myöhemmin. 

Pikkuveljeni soitti kysyäkseen, että voisinko lähteä hieman siivoamaan ja vähän sisustamaan hänen hirsirakenteista kotiaan tulevaa talonäyttelyä ajatellen. Minulle sattui juuri tälle viikonlopulle sopivasti pidennetty viikonloppu, sillä perjantaina 18.9 oli PAMin alojen poliittinen mielenilmaus Helsingin Rautatientorilla. Tuona päivänä oli useita päiväkoteja kiinni.

Tästä veljeni puhelusta jo tunnin päästä istuin autossani ajelemassa kohti synnyinseutujani.

“Nälkä kasvaa syödessä".  Niinhän se kävi tämän meidänkin “siivotaan vähän paikkoja ja ostetaan ehkä uudet matot” – projektille. Loppuviimein kävi niin, että meidän piti soittaa äitini ja isosiskoni kahden tyttärensä kanssa siivoamaan, jotta me pikkuveljeni kanssa ehdimme toteuttamaan meidän suunnitelmat loppuun saakka. Harmi kun isosiskoni oli ehtinyt poistaa kuvat, kun siivous oli alkuvaiheessa, siivottavaa oli "vähän" paljon. Hirveesti ei saatu veljeni kanssa kiitosta apureiltamme ;) 

Torstai-iltana myöhällä kävimme 200m2:n talon huoneita läpi ja teimme ns. kauppalistaa. Perjantaiaamuna ajoin äitini kanssa 70km:n päähän Ouluun ostoksille ja iltapäiväksi tulimme takaisin. Lauantaina pääsimme aloittamaan varsinaisen työn ja yhdessä päivässä piti tapahtua nopeasti ja paljon.

Ajattelimme antaa uutta ilmettä kodinhoitohuoneelle. Iso kodinhoitohuone oli jotenkin aina tuntunut mauttomalta ja kolkolta. Yllytin veljeni uskaltamaan kunnon väriin, sillä jo pelkällä maalilla todellakin saa ihmeitä aikaa. Poltettu oranssi ja auringonkeltainen hyljättiin, mutta sammaleenvihreä meni läpi. Maalasin kodinhoitohuoneen kaikki seinät samalla vihreällä sävyllä. Heti koko huone sai aivan erilaisen tunnelman. Vielä lattialle ihana Kodin ykkösen räsymatto ja ikkunaan valkoiset ilmavat verhot.

Kuvalaadusta olen pahoillani. Kuvat on otettu känykkäkameralla.

.

Myös yläkerran wc:n seinät olivat alunperin samaa vaaleankeltaista maalia. Vessaan sain puhuttua myös voimakkaan sävyn ja miehelle jopa yllättävän, vanhan roosan - sävyn.

Alakerran takkahuonetta sisustimme myös. Jo pelkästään ryhdikkäämmät verhot tekivät huoneesta ylvään ja sovivasti hienostuneen. Uusi taulu seinälle, pientä tekstiileillä ja kalusteilla leikkimistä ja lopputulokseen tekijät olivat varsin tyytyväisiä.

Ja itse koko kodin sydän. Suuri näyttävä olohuone. Olin aikasemmin ollut mukana huonekaluliikkeessä veljeni miettiessä itselleen uutta sohvaa. Vaikka valkoinen nahkasohva on iso, tuo se omalla massivisuudellaan lisää tilan tuntua. 
Sanoisinko, ettei kodikkuutta tästä tilasta puutu.

Sisustuksesta puuttuvat vielä matot, jotka ostimme seuraavana päivänä.






Sunnuntaiaamuna heräsimme aikaisin, että ehdimme käydä ennen etelään paluutamme ostamassa olohuoneeseen vielä tosiaan puuttuvat  matot. Löysimme Kodin Ykkösestä kivat räsymatot ja vähän pienesti jotain muutakin hankitaa tuli tehtyä. Kävimme Maskussa "kävellään vain läpi myymälän" - katselukierroksella. Molemmat pysähdyimme upean ruokailuryhmän kohdalle. "Tässä olisi muuten ihan täydellinen ruokailuryhmä ruokailutilaasi", juttelin veljelleni. Helposti siinä sitten tunti ellei jopa toinen vierähti, kun veljeni teki ruokailuryhmästä kauppoja. 
Nyt mahtuu ystävät saman pöydän äärelle paremmin. Kattauksista saa helposti näyttävän, sillä itse pöytä on jo koriste.



Seuraavaksi kerron teille "Ensitreffit Kajaanin lentokentällä" - tapahtumasta. 
Kun matkasin veljeni kyydillä pohjoisesta etelää kohti, en arvannut todellakaan, että seuraava reissu tulee vielä pohjoisempaan. Ei pelkästään 700 kilometrin päähän, vaan keskelle ei mitään. Paikkaan, jollaiseen olin aina haaveillut, mutta samalla ajatellut, et miten voisin elää korpikuusessa. 200 metrin päässä oleva lähikauppa vaihtui 15 kilometriin. Kahden kilometrin päässä oleva ostoskeskus vaihtui 150 kilometriin.
Elämä on valintoja täynnä. Minä tein rohkean valinnan, jota heikkoina hetkinä saatan katua päivittäin, mutta parhaiminpa hetkinä näen koko pitkän tulevaisuuteni tässä ja nyt.

Lähde mukaani kertomukseen, josta lupaan tehdä mielenkiintoisen. Se pitää sisällään rakkautta, remonttia ja uusioperheen haasteita. Se pitää sisällään vanhan suuren kansakoulun henkiin herättämistä. Unelmia, joita toteutetaan. Ongelmia, joita ratkotaan. Omaa osaamista, luovuutta ja jaksamista. 
Skorpionipariskunnan lujaa tahtoa - me selviämme, koska me päätimme niin!

Johdanto

Elämäni käännekohta. Se oli hetki, jonka pystyi laskemaan sekunneissa. Se oli tunne, joka lähti varpaista ja kiiri läpi kehon vauhdilla, jota en ollut ennen tuntenut. Tunne oli niin voimakas, että ymmärsin jotain suurta tapahtuvan.

Olimme syyskuun 20.päivänä ajamassa pikkuveljeni kanssa Rantsilasta Jyväskylään. Keli oli sateinen ja synkkä. Minä ajoin puolen matkasta, sillä rakastan autolla ajamista. Vesisade ja työntäyteinen viikonloppu väsytti. Silmäluomet raskaantuivat ja niiden auki pitämiseen tarvittiin jo selkästi kunnon tauko. Pysähdyimme lättykahville, jonka jälkeen pikkuveljeni hyppäsi kuskin paikalle.

Istuin pelkääjän paikalla puhelinta selaillen. Avasin tuttuun tyylin jo ties kuinka monennen kerran Suomi24 treffisivuston. Olin ollut jäsenenä siellä jo kahden kuukauden ajan ja olin päättänyt viikonlopun jälkeen sulkea profiilini. 

Minulle oli saapunut yksi viesti. Profiili oli kuvaton. 

“Kun luin profiilisi, sanoin, että tuossa on minun nainen. Laita osoite, laitan sinulle kuvan, lupaan ettet pety.” Luin tekstin uudestaan ja uudestaan. Olin saanut näitä samanlaisia viestejä satoja. Kirjoitin profiilissani, etten kuvattomille vastaa. Jokin siinä viestissä vain oli. Tunsin suunnattoman yhteyden samantien. Tunne oli käsinkosketeltava. Se oli se hetki! “Sen tuntee, kun se oikea vastaan tulee”.

Ja kun näin kuvan. Isä lapsi sylissä. Lapsen kädet isän kaulan ympäri kiedottuna. Isän olemus viesti rakkautta, turvallisuutta ja aitoutta. Se viesti sopivaa itsevarmuutta. Se viesti miehekästä olemusta. 

Tuijotin kuvaa. Kuvan lähettäjä oli jo laittanut viestin. Hän malttamattomana odotti vastausta. Kun vastasin, aivan kuin olisin sanonut “tahdon”. Ei tiennyt tyttö siinä auton kyydissä istuessa, matkalla Helsinkiin, omaan pieneen betonikotiin – nukkekotiin, joka ei luonut minulle enää kodin tunnetta – ei tiennyt tyttösein, mihin lupautui. Ei hän arvannut, että kohtalo oli päättänyt muuttaa täysin hänen tiensä suunnan. Se teki täyskäännöksen. Se pyörähti ympäri. Vauhti oli hurja ja on sitä edelleen.

Tänään tästä hetkestä on kulunut kolme kuukautta, kaksi viikkoa ja yksi päivä.
Kerron teille tarinaa erilaisista treffeistä. Kerron tarinaa siitä, kuinka suurkaupunki elämä muuttuu täydelliseksi vastakohdaksi, kirjaimmellisesti. Kerron teille tarinaa, miten mahdottomasta tehdään mahdollista. Kerron teille tarinaa, miten rikkimennyttä ei todellakaan pois heitetä, vaan se korjataan. Se tarina muodostuu elämästä, oikeasta sellaisesta.

Kuvassa sinkkuelämäni kaupunkilaiskoti. Ihana tilaihme. 25m2 pinta-alaa, jossa oli kaikki, mitä tarvitsin. Minun nukkekotini.

Sohva- ja ruokapöytä löytyi eräältä Porvoon kirpputorilta. 1800-luvun monta elämää nähnyttä puupintaa antoivat sopivan lämmön ja kodikkuuden muuten niin kovaan ja valkoiseen huoneeseen.