Johdanto

Elämäni käännekohta. Se oli hetki, jonka pystyi laskemaan sekunneissa. Se oli tunne, joka lähti varpaista ja kiiri läpi kehon vauhdilla, jota en ollut ennen tuntenut. Tunne oli niin voimakas, että ymmärsin jotain suurta tapahtuvan.

Olimme syyskuun 20.päivänä ajamassa pikkuveljeni kanssa Rantsilasta Jyväskylään. Keli oli sateinen ja synkkä. Minä ajoin puolen matkasta, sillä rakastan autolla ajamista. Vesisade ja työntäyteinen viikonloppu väsytti. Silmäluomet raskaantuivat ja niiden auki pitämiseen tarvittiin jo selkästi kunnon tauko. Pysähdyimme lättykahville, jonka jälkeen pikkuveljeni hyppäsi kuskin paikalle.

Istuin pelkääjän paikalla puhelinta selaillen. Avasin tuttuun tyylin jo ties kuinka monennen kerran Suomi24 treffisivuston. Olin ollut jäsenenä siellä jo kahden kuukauden ajan ja olin päättänyt viikonlopun jälkeen sulkea profiilini. 

Minulle oli saapunut yksi viesti. Profiili oli kuvaton. 

“Kun luin profiilisi, sanoin, että tuossa on minun nainen. Laita osoite, laitan sinulle kuvan, lupaan ettet pety.” Luin tekstin uudestaan ja uudestaan. Olin saanut näitä samanlaisia viestejä satoja. Kirjoitin profiilissani, etten kuvattomille vastaa. Jokin siinä viestissä vain oli. Tunsin suunnattoman yhteyden samantien. Tunne oli käsinkosketeltava. Se oli se hetki! “Sen tuntee, kun se oikea vastaan tulee”.

Ja kun näin kuvan. Isä lapsi sylissä. Lapsen kädet isän kaulan ympäri kiedottuna. Isän olemus viesti rakkautta, turvallisuutta ja aitoutta. Se viesti sopivaa itsevarmuutta. Se viesti miehekästä olemusta. 

Tuijotin kuvaa. Kuvan lähettäjä oli jo laittanut viestin. Hän malttamattomana odotti vastausta. Kun vastasin, aivan kuin olisin sanonut “tahdon”. Ei tiennyt tyttö siinä auton kyydissä istuessa, matkalla Helsinkiin, omaan pieneen betonikotiin – nukkekotiin, joka ei luonut minulle enää kodin tunnetta – ei tiennyt tyttösein, mihin lupautui. Ei hän arvannut, että kohtalo oli päättänyt muuttaa täysin hänen tiensä suunnan. Se teki täyskäännöksen. Se pyörähti ympäri. Vauhti oli hurja ja on sitä edelleen.

Tänään tästä hetkestä on kulunut kolme kuukautta, kaksi viikkoa ja yksi päivä.
Kerron teille tarinaa erilaisista treffeistä. Kerron tarinaa siitä, kuinka suurkaupunki elämä muuttuu täydelliseksi vastakohdaksi, kirjaimmellisesti. Kerron teille tarinaa, miten mahdottomasta tehdään mahdollista. Kerron teille tarinaa, miten rikkimennyttä ei todellakaan pois heitetä, vaan se korjataan. Se tarina muodostuu elämästä, oikeasta sellaisesta.

Kuvassa sinkkuelämäni kaupunkilaiskoti. Ihana tilaihme. 25m2 pinta-alaa, jossa oli kaikki, mitä tarvitsin. Minun nukkekotini.

Sohva- ja ruokapöytä löytyi eräältä Porvoon kirpputorilta. 1800-luvun monta elämää nähnyttä puupintaa antoivat sopivan lämmön ja kodikkuuden muuten niin kovaan ja valkoiseen huoneeseen.