Mä olen tässä

"Mikä tuo koputus oli?"

Kysyi ääni vierelläni meidän ollessamme illalla jo peiton alla.

"Mistä se koputus kuului?" - kysyin

"Tuolta eteisen suunnalta"- sain hiljaisen jo uneliaan vastauksen.

Sammutin huoneesta valon ja koko talo pimeni.

Mietin ääneen katsellen ikkunoiden suuntaan, että onko joku pihallamme taas varkaissa?

Jotain kuukausia sitten navetan takaa oli kadonnut sähköinen puuhalkomakone.

Huone hiljeni.

Ääriviivat selkeytyi.

Katselin ikkunaruutuja, joiden edessä ei ole ollut minun aikana koskaan verhot kiinni.

Olin siinä kainalossa, turvallisen käsivarren päällä nojasin vasten olkapäätä.

"Minua vähän pelottaa" - kuiskasin.

Ote ympärilläni tiukkeni.

"Minä olen tässä, ei sinulla ole mitään pelättävää"

Uskalsin käydä kuitenkin hiippailemassa tuvassa,

että näkyykö liikettä pihamaalla.

Pihamaa oli jo unessa.

Käperryin siihen turvalliseen syliin,

vedin peiton ja nukahdin ajatukseen,

ettei minulla oikeasti ole mitään hätää.

Jo ensimmäisten yhteisten kuukausien jälkeen nimesin meidän lauluksi

Mikko Harjun kappaleen;

"Mä olen tässä,

sua varten,

sua aina suojelen."

Meillä tulee reilu puoli vuotta yhteistä taivalta.

Alkuun mietin, että mistä johtuu kun me emme riitele?

Emme huuda?

Emme pilkkaa tai yritä alentaa toista?

Aiemmissa suhteissa saatoin raivostua 0-100 sekunnissa.

Huusin niin että kaulavaltimot oli revetä.

Huusin niin, etten edes itse itseäni tunnistanut.

Miksi?

Vastaus on yksinkertainen.

En ollut päästä varpaisiin sinut sen suhteen kanssa.

En ollut joka osa-alueella onnellinen.

Sisälläni velloi pahaolo,

sillä huijasin sitä tärkeintä.

Huijasin omaa sydäntäni.

Älä koskaan ikinä erehdy tekemään sitä virhettä.

Maksat siitä kalliisti.

Tässä suhteessa toisen epätäydellisen täydellinen olemus omineen tapoineen

saa minut hymyilemään.

Hän saa olla juuri se, miksi hän on syntynyt

ja minä rakastan häntä.

Hän on sydämeni valittu

ja miksi mitään kohtaan siinä inhoaisin?

Hän saa heittää jääkylmää vettä saunassa päälleni,

siitä vain.

Heitän takas <3

Olen pakannut ensimmäisen muuttolaatikon.

Päivät ovat minulla kuluneet puuhastellessa uuden kodin keittiön kimpussa,

mottomme on tässä projektissa,

ettei mitään hankita uutta niin kauan kuin on pakko.

Tämä keittiö on toisen vanha

ja meidän uusi.

Sisustussuunnittelija sekä puuseppä muuttavat saman katon alle asumaan,

voiko kodista tulla muuta kuin täydellistä?

Eihän ole tuohon vastaukseen vaikea vastata.

Kohta pääsemme jo uuden kotimme pohjapiirustusta yhdessä lukijani tarkastelemaan.

Kohta pääsette näkemään,

mitä kaikkea meidän käsistämme syntyykään.

Olethan mukana!

Minä, Hän ja Metsäkumpumme.

Unelmat on tehty elettäväksi.

Olen valmis.

Minun jalkani ovat jo lähteneet kulkemaan kohti uusia seikkailuja.

"Sinä teet oman tiesi,

joka vie minne viekin..."

Allekirjoitin virallisen tarjoukseni toivottavasti meidän uudesta kodistamme.

Huomenna tähän aikaan olen saanut kuulla,

onko minun sydämeni löytänyt polkuni uuden pysäkin.

"Kaiken rakkauden

minkä annat sen,

sä saat aina takaisin.."

Tämä nykyinen koti kasvatti minut ottamaan unelmat, 

ne hulluimmatkin vastaan pelkäämättä.

Tämä koti opetti minua auringosta maahan saakka.

"Pelko milloinkaan,

ei saisi johdattaa.."

En eläissäni olisi osannut kuvitella,

että saisin kokea näin upean seikkailun Korpikuusen suojeluksessa.

Eikä se seikkailu ole loppumassa.

Oikeastaan pääsin juuri vasta vauhtiin.

"Jätätkö nyt Kainuun?"

"Me emme sinua ole päästämässä mihinkään"

"Me tarvitsemme sinua"

Kyllä ja minä tarvitsen Kainuun Korpimaisemia

ja teitä ihmisiä täällä.

Ihania uusia ystäviäni.

Elämääni.

Meitä odottaa toivottavasti uusi koti pönttöuuneineen,

vanhoine lattialautoineen,

kylmine kellariportaineen.

Uusi Korpikuusen koti on alkanut kertoa jo aivan uutta tarinaa.

Aivan uusin sisustuksin.

Ympäristöineen.

Sillä kodilla on jo nimi.

Hän,

elämäni valo,

nojasi vasten mahdollisen uuden kotimme puuhellaa.

Minä istuin pyöreän pöydän äärellä,

juttelin kiinteistövälittäjän kanssa.

Katseeni kohtasi ne silmät takanani

"Tuo jääkaappi kannattaisi kääntää tuota pitkää seinää vasten"

Naurahdin.

Olin juuri sillä hetkellä miettinyt samaa.

Olen selannut iltaisin tapettivalikoimia.

Mitannut huonekaluja.

Piirtänyt ja suunnitellut.

Olen valmis.

Nämä hirsiseinät saivat nähdä taas yhden matkan,

kohta ne seinät kuulevat uusia tarinoita.

Suljen vanhan

ja

avaan uuden.

Polkuni mun.

Polkuni meidän.

Sanna

Kotini on myytävänä!

"Koska minulle on annettu taito,

koen, 

että minun tarvitsee sitä jakaa mahdollisuuksieni mukaan muillekin..."

Seisoimme siinä kiinteistövälittäjän kanssa kahden vanhan talon keittiössä.

Minä kädet piirtäen ilmaan selitän tuttuun tyyliini.

Lautalattia jalkani alla natisi,

"niin kodikas ääni"

hymyilin hänelle.

Olin katsomassa itselleni uutta mahdollista remontoitavaa kotia.

Vanha pieni hirsitalo pönttöuuneineen selvästi puhutteli minua.

Rakennan taidoillani kaunista,

myyn eteenpäin

ja jatkan kauneuden luomista.

Eikö sen näin kuulukin mennä?

Olen nyt tehnyt 100%:sen päätöksen myydä tämän kotini.

Olen valmis menemään eteenpäin.

Se on vielä täysin tuntematon,

mutta se ei pelota minua ollenkaan.

Sinä lukijani,

katsopa kuvia vielä kerran ja anna ajatuksen viedä.

Kerro se hänelle,

jonka uusi koti mahdollisesti odottaa täällä luonnon

kauneuden helmassa.

Elämä täällä ei ole ehkä helpointa,

mutta jokainen päivä on täydellinen elämys.

Kauppareissu on jokaisena vuoden aikana sukellus postikorttimaisemiin.

Olen pyrkinyt tekemään kodista sellaisen,

joka syleilee asukkaan jokaisena hetkenä.

Käännätpä katseesi minne vain,

se sama tunne koskettaa.

Ota yhteyttä,

annan kaiken tarvittavan tiedon ja saat tulla milloin tahansa katsomaan.

Ota yhteyttä,

tule ja rakastu tähän paikkaan.

Lupaan ettet pety <3

Kiitos lukijani, että jaoit tämän päivitykseni,

se on minulle kovin tärkeää.

Minä olen valmis muutokseen,

olethan sinäkin?

Yhteystietoni;

Sanna Tilanto

p. 045-6018655

tilantosanna@gmail.com
Kohde Puolanka

Sanna

Ne on niistä pienistä arjen hetkistä tehty.

Katsoin Netflixiltä Avicii-dokumentin.

Nuoresta taiteilijasta,

pojasta,

 joka 16-vuotiaana nousi maailmantähdeksi.

Meistä jokainen on kuullut hänen uskomattomia kappaleitaan radiosta.

Dokumentti näytti, 

miten kovan hinnan nuori tähti maksoi menestyksestään.

Hän takoi kymmenen vuoden ajan melkein taukoamatta miljoonia.

Häntä rakasti koko maailma.

Noin kuukausi sitten tämä upea taitelija lähti oman käden kautta

ikuiselle matkalleen kohti ääretöntä rauhaa.

Minut tämän kauniin nuoren miehen tarina pysäytti.

Olen monena päivänä miettinyt häntä,

lukenut ja etsinyt tietoa.

Katsellut hänen videoitaan hänen soittaessaan musiikkiaan

miljoonayleisölleen.

Hänen oikea kätensä oli aina ylhäällä musiikin tahtiin...

Ja yhtäkkiä se käden liike hiljeni.

Olisi voinut kuvitella, että tämä nuori mies eli jokaisen unelmaa.

Hän eksyi vieraalle maalle,

eikä löytänyt tietään ulos vaikka kuinka kysyi neuvoa.

Pysähtyin katselemaan omaa elämääni.

Pysähdyin todella.

Mistä onnellisuuteni on tehty?

Se on tehty rauhallisista koti-illoista.

Työstä, josta pidän.

Kuuntelen kehoani ja omaa jaksamistani.

Levähdän tarvittaessa vaikka keskellä asiakkaan kodin lattiaa.

Se on tehty hetkistä, jolloin nauran päästä varpaisiin saakka.

Kameran takana oleva kuvaaja pitää huolen, 

että tämäkin hetki hymyillään.

Siitä, kun saan hoitaa omaa kotiani.

Vaikka se usein on raskasta,

mutta se kaikki on suurimmalta osaa pelkkää nautintoa.

Se on tehty rakkaudesta,

jossa ei riidat määrää,

eikä liika viina virtaa.

Ei pelko sanele, eikä pilkka asu eteisessä.

Minäkin olen eksynyt elämässäni vieraalle maalle,

maksanut siitä kovan hinnan niin henkisesti kuin fyysisesti.

Mutta minä löysin tien sieltä ulos.

Olen ollut vahva, siinä on ollut ripaus riskiä,

onnekkuutta, sekä lujaa tahtoa.

Lupaa lukijani, 

 että katsot tämän luettuasi ympärillesi,

sekä sanot ääneen,

mitä kaikkea elämässäsi on hyvin.

Ja ole niistä tänäkin päivänä kiitollinen.

Sanna

Elämäni rappuset...

Istuin siinä kylmällä betonisella ikkunalaudalla.

Katselin katolla olevia muovikupoleita,

laskin niitä hiljaa ja tein suunnitelmaa.

Olin alle kouluikäinen, pieni kiharatukkainen nappisilmä 

ja koti-ikävä oli käsinkosketeltava.

Tein pakosuunnitelmaa,

ehkä jopa sadannen kerran.

Istuin hiljaisen pimeän sairaalahuoneen ikkunalaudalla.

Minulla oli menossa tuhannes korvaputkitulehduskierre.

Elimme aikaa, jolloin lapsi pidettiin sairaalassa,

kaukana kotoa.

Muistan niin elävästi, kuinka suunnittelin;

hyppään ikkunasta ulos, laskeudun alas katolta...

Joka kerta suunnitelma jäi kesken,

kun en tiennyt kummassa suunnassa on linja-autoasema.

Eikä minulla ollut rahaa lippuun,

sekä kotiin oli matkaa 70km.

Eikä minulla ollut rappusia, 

mitä laskeutua.

Tyydyin kohtalooni

ja itkin itseni hoitaja vierellä uneeni.

Silloin heillä oli aikaa lohduttaa.

Hoitajalla oli aikaa kuunnella,

kun kerroin kotipihassani sijaitsevasta uima-altaasta

sekä upeista kukkapenkeistä.

Ei ollut tarkoitus tänään kirjoittaa blogia,

mutta minulla tuli vain tarve.

Tiedäthän lukijani sinäkin miten parantava voima on sillä,

että annat hetken aikaasi kuunnella ja lohduttaa?

Muistan niin elävästi niiden hoitajien kosketuksen kädelläni,

rautainen kylmä sängynkaide välissämme,

heillä ei ollut kiire minnekään.

Muistan sen kiinnostuneen katseen,

he saivat minut unohtamaan koti-ikävän.

Minusta elämä on rappusia.

Me kiipeämme aina uudelle tasolle.

Väliin on rikki menneitä askelmia,

väliin putoat.

Lähdet aina uudestaan nousuun.

En tiennyt tuolloin sairaalassa ollessani lähteväni kiipeämään ja laskeutumaan näitä rappusia.

Onneksi en tiennyt.

Kotini ullakolla on pimeää,

siellä on hiiriä, kärpäsiä

ja ties mitä.

Silti rakensimme tämän hetkisen elämäni valon kanssa uudet aurinkoa hohtavat portaat sinnekin.

Tästä portaikosta tulikin yllättäen uusi voimani.

Sain niin paljon uusia ideoita,

uusia suunnitelmia tulevaisuuteen.

Kerron pian lisää, kun nousen ja laskeudun taas näitä askelmia...

Sanna

Ihanaa Vappua lukijani <3

Tartu käteen niin mennään...

Terveiset lumimaasta.

Se oli silmänräpäys,

tunsin kuinka jalat pettivät alta

ja lähdin valumaan alas navetan katolta.

Tipahdin ison lumikinoksen päälle,

vyötäröitä myöten siihen upposin.

"Tartu käteen

niin mennään,

lennetään läpi vuosien..."

Kolmatta päivää pelastimme lumen alla painuvaa navettarakennustani.

Minä ja sinä.

Viimeisellä lapion iskullasi me yhtäaikaa tipahdimme

peppu edellä katolle,

yhtäaikaa me samaan tahtiin tipahdimme kinosten syvyyksiin.

Katsoimme toisiamme ja nauroimme vain.

Naapurilta tuli viestiä;

"kuulimme kuinka tulitte alas katolta,

naurun remakka kuului tänne saakka..."

"...tuulen lailla 

sinun kanssa,

kevyesti kuin höyhenen..."

Palaan ajassa noin kaksi kuukautta taakse päin.

Olin samaiselle naapurilleni uhannut lähteväni täältä,

"en enää yhtään talvea selviä yksin".

Hän vain nauroi minulle ja komensi minut lähtemään kuntosalille,

olinhan juuri hankkinut salikortin itselleni.

"Tiedä mitä sieltä sinulle löytyy" 

hän jatkoi

ja minä vain tuhahdin.

Kaksi päivää tästä puhelusta kohtasin silmäsi.

Katseemme kohtasi siitä eteenpäin yli viikon ajan,

juurikin tällä kuntosalilla.

Kuka sinä olet?

Lopulta rohkenin puhumaan.

Onhan todella luontevaa aloittaa keskustelu auton webastosta.

Siitä seuraavana iltana juttelimme kuntosalin käytävällä.

Siitä seuraavana iltana kuntosalin tuulikaapissa.

Ja sitten kaupan pihalla.

Kunnes pyysit minut kotiisi iltateelle.

Tästä hetkestä alkoi meidän tarinamme.

Olet pitänyt tästä hetkestä lähtien huolen,

että me muistamme nauttia.

Kerrot minulle ehkä huonoimman vitsin ikinä,

ja sinä saat minut nauramaan.

Leikimme kaupan käytävällä ostoskärryillä,

olemme tyynysotasta ennen nukkumaanmenoa.

Piirrät lumipallolla selkääni sydämen.

Sinä huolehdit minulle polttopuita,

kun ne pääsivät loppumaan.

Teet minulle ruokaa,

kun olen väsynyt.

Elämä on koetellut minua epäreilusti viime aikoina,

tarjoat olkapääsi

ja muistutat, että me selviämme.

Tänään teit autooni huollon.

Olin lähdössä Korpikuusesta etelään,

mutta kohtalo jälleen kerran puuttui peliin.

En joudu luopumaan kodistani,

en maailman parhaimmista naapureistani,

näistä maisemista,

enkä myöskään joudu selviytymään enää yksin.

Tällaisen yli 175cm korkean lumikinoksen pudottaminen katolta voi olla oikeasti jännittävä ja erilainen kokemus,

jos olo on onnellinen ja rinnalla kaveri, jonka kanssa elämä hymyilee,

sekä on yhtä sissi ja hullu kuin minäkin :D

Elämässäni taas kääntyi uusi sivu.

Minun seikkailuelämässäni.

"Miten joku blogi voi olla minua tärkeämpi?"

Mutristit minulle leikkisästi suuta ja astelit ulos kuntosalin ovesta.

Te lukijani olette minulle myös tärkeitä,

annan teille aikani

siksi olemme tulevan yön erillämme.

Kauniita unia.

Sanna