Elämäni rappuset...

Istuin siinä kylmällä betonisella ikkunalaudalla.

Katselin katolla olevia muovikupoleita,

laskin niitä hiljaa ja tein suunnitelmaa.

Olin alle kouluikäinen, pieni kiharatukkainen nappisilmä 

ja koti-ikävä oli käsinkosketeltava.

Tein pakosuunnitelmaa,

ehkä jopa sadannen kerran.

Istuin hiljaisen pimeän sairaalahuoneen ikkunalaudalla.

Minulla oli menossa tuhannes korvaputkitulehduskierre.

Elimme aikaa, jolloin lapsi pidettiin sairaalassa,

kaukana kotoa.

Muistan niin elävästi, kuinka suunnittelin;

hyppään ikkunasta ulos, laskeudun alas katolta...

Joka kerta suunnitelma jäi kesken,

kun en tiennyt kummassa suunnassa on linja-autoasema.

Eikä minulla ollut rahaa lippuun,

sekä kotiin oli matkaa 70km.

Eikä minulla ollut rappusia, 

mitä laskeutua.

Tyydyin kohtalooni

ja itkin itseni hoitaja vierellä uneeni.

Silloin heillä oli aikaa lohduttaa.

Hoitajalla oli aikaa kuunnella,

kun kerroin kotipihassani sijaitsevasta uima-altaasta

sekä upeista kukkapenkeistä.

Ei ollut tarkoitus tänään kirjoittaa blogia,

mutta minulla tuli vain tarve.

Tiedäthän lukijani sinäkin miten parantava voima on sillä,

että annat hetken aikaasi kuunnella ja lohduttaa?

Muistan niin elävästi niiden hoitajien kosketuksen kädelläni,

rautainen kylmä sängynkaide välissämme,

heillä ei ollut kiire minnekään.

Muistan sen kiinnostuneen katseen,

he saivat minut unohtamaan koti-ikävän.

Minusta elämä on rappusia.

Me kiipeämme aina uudelle tasolle.

Väliin on rikki menneitä askelmia,

väliin putoat.

Lähdet aina uudestaan nousuun.

En tiennyt tuolloin sairaalassa ollessani lähteväni kiipeämään ja laskeutumaan näitä rappusia.

Onneksi en tiennyt.

Kotini ullakolla on pimeää,

siellä on hiiriä, kärpäsiä

ja ties mitä.

Silti rakensimme tämän hetkisen elämäni valon kanssa uudet aurinkoa hohtavat portaat sinnekin.

Tästä portaikosta tulikin yllättäen uusi voimani.

Sain niin paljon uusia ideoita,

uusia suunnitelmia tulevaisuuteen.

Kerron pian lisää, kun nousen ja laskeudun taas näitä askelmia...

Sanna

Ihanaa Vappua lukijani <3

Tartu käteen niin mennään...

Terveiset lumimaasta.

Se oli silmänräpäys,

tunsin kuinka jalat pettivät alta

ja lähdin valumaan alas navetan katolta.

Tipahdin ison lumikinoksen päälle,

vyötäröitä myöten siihen upposin.

"Tartu käteen

niin mennään,

lennetään läpi vuosien..."

Kolmatta päivää pelastimme lumen alla painuvaa navettarakennustani.

Minä ja sinä.

Viimeisellä lapion iskullasi me yhtäaikaa tipahdimme

peppu edellä katolle,

yhtäaikaa me samaan tahtiin tipahdimme kinosten syvyyksiin.

Katsoimme toisiamme ja nauroimme vain.

Naapurilta tuli viestiä;

"kuulimme kuinka tulitte alas katolta,

naurun remakka kuului tänne saakka..."

"...tuulen lailla 

sinun kanssa,

kevyesti kuin höyhenen..."

Palaan ajassa noin kaksi kuukautta taakse päin.

Olin samaiselle naapurilleni uhannut lähteväni täältä,

"en enää yhtään talvea selviä yksin".

Hän vain nauroi minulle ja komensi minut lähtemään kuntosalille,

olinhan juuri hankkinut salikortin itselleni.

"Tiedä mitä sieltä sinulle löytyy" 

hän jatkoi

ja minä vain tuhahdin.

Kaksi päivää tästä puhelusta kohtasin silmäsi.

Katseemme kohtasi siitä eteenpäin yli viikon ajan,

juurikin tällä kuntosalilla.

Kuka sinä olet?

Lopulta rohkenin puhumaan.

Onhan todella luontevaa aloittaa keskustelu auton webastosta.

Siitä seuraavana iltana juttelimme kuntosalin käytävällä.

Siitä seuraavana iltana kuntosalin tuulikaapissa.

Ja sitten kaupan pihalla.

Kunnes pyysit minut kotiisi iltateelle.

Tästä hetkestä alkoi meidän tarinamme.

Olet pitänyt tästä hetkestä lähtien huolen,

että me muistamme nauttia.

Kerrot minulle ehkä huonoimman vitsin ikinä,

ja sinä saat minut nauramaan.

Leikimme kaupan käytävällä ostoskärryillä,

olemme tyynysotasta ennen nukkumaanmenoa.

Piirrät lumipallolla selkääni sydämen.

Sinä huolehdit minulle polttopuita,

kun ne pääsivät loppumaan.

Teet minulle ruokaa,

kun olen väsynyt.

Elämä on koetellut minua epäreilusti viime aikoina,

tarjoat olkapääsi

ja muistutat, että me selviämme.

Tänään teit autooni huollon.

Olin lähdössä Korpikuusesta etelään,

mutta kohtalo jälleen kerran puuttui peliin.

En joudu luopumaan kodistani,

en maailman parhaimmista naapureistani,

näistä maisemista,

enkä myöskään joudu selviytymään enää yksin.

Tällaisen yli 175cm korkean lumikinoksen pudottaminen katolta voi olla oikeasti jännittävä ja erilainen kokemus,

jos olo on onnellinen ja rinnalla kaveri, jonka kanssa elämä hymyilee,

sekä on yhtä sissi ja hullu kuin minäkin :D

Elämässäni taas kääntyi uusi sivu.

Minun seikkailuelämässäni.

"Miten joku blogi voi olla minua tärkeämpi?"

Mutristit minulle leikkisästi suuta ja astelit ulos kuntosalin ovesta.

Te lukijani olette minulle myös tärkeitä,

annan teille aikani

siksi olemme tulevan yön erillämme.

Kauniita unia.

Sanna