tiistai 20. kesäkuuta 2017

Väritin Paltamon kuntaa.

Autoni laskeutuu notkelmaan.
Tässä kohtaa tietää, että puhelinyhteys automaattisesti katkeaa,
pyydän soittajaa odottamaan.
Nousen kauniin vaaran päälle,
maisemat ympärillä muistuttavat matkalaistaan luonnon ylpeästä olemassaolostaan.
Vielä pari mutkaa ja vaaran päälle nousua;

olen saapunut Paltamoon.

Tämä pieni upea kylä kasvaa kesällä väkiluvultaan kolmanneksen
mökkiläisten saavuttua nauttimaan lomastaan
Suomen kauneimmassa luonnossa.

"Soita Sanna Paltamon kuntaan, siellä saattaisi olla sinulle pienesti hommaa"
soitteli naapurini Simo jotain kuukaisia sitten.

Tyttöhän tekee työtä käskettyä.
Pian istuin palaverissa Paltamon kunnan kehitysjohtaja Anu Tervosen kanssa.
"Kerro kuka sinä olet?"
Muistan Anun hymyilevät kasvot
ja minä kerroin pikakelauksella elämäntarinani siihen hetkeen saakka.

Taisin tehdä sillä hetkellä vaikutuksen.

"Pieni projekti" kasvoi kuukausien työmaaksi.
Työ puhui puolestaan,
luottamus kasvoi mukana.
Olen saanut kunnian toteuttaa kunnantalon kasvojen kohotusta.

Mutta siihen palaamme myöhemmin.

Joen rannalla sijaitseva hirsinen yleisö wc kaipaa uutta ilmettä.
"Saanko vapaat kädet?" - kysyin.
Tottahan tässäkin tapauksessa sain.

Idea lähti Paltamon kunnan tehosteväreistä.


Ulkokuori on upeasti kelottunut ja ajan patinoima.
Hetki sisäpuolella voisi olla puhutteleva?


Aloitamme vihreästä.
Se edustaa Paltamon ylpeyttä; golfia.



Minulla oli kolme paitaa mukana,
kun valitsin wc-tilojen värityksiä.

Seuraavaksi fuksia.



"Sinähän täällä hienoa jälkeä teet,
eihän täältä pois haluaisi lähteäkään…"
Sain kuulla ohikulkijoilta mukavaa palautetta maalatessani.

Sininen.



Elämän helminauhan hetket syntyvät niistä pienistä asioista.
Eikö tämä ole juuri sellainen?



"Te kuulostatte ihan 13-vuotialta pikkutytöiltä" - totesi kunnan naistyöntekijä saapuessaan kahvihuoneeseen.
Siellä me kolme naista istumme, ja todellakin kikatamme.
"Sanna tuo meille niin uutta elämää ja väriä tähän meidän arkeen, emme ole ennen tällaista kokeneet"
- nauraa upea nainen vieressäni.
Olin kertonut tarinaa ja näyttänyt kuvia tulevasta Rooman matkastani.
Meillä on se kampa, joka päiviä laskee.
Nauramme kesken palaverin,
ohimennen,
minun maalatessani.
Minulla on jokainen päivä tällä työmaalla ollut se helmi nauhaani.

Kiitos.

Sanna




maanantai 12. kesäkuuta 2017

Elämän sirpaleita


Sade rummutti tuulilasia peittäen osittain näkyvyyden.
Ohitin sulavasti autoletkan,
seurasin samalla tarkoin joutumasta vesiliirtoon.
Olin saapunut Lahden moottoritielle.

Tunsin kuinka vapaus otti minua kädestä.

Kuuden tunnin automatka alkaa olla loppusuoralla.
Käännän musiikkia kovemmalle
ja annan tunteen koskettaa kasvojani.


Rakkaus oli satuttanut minua.
Minä tyhmä pieni parempaan huomiseen uskova annoin 
sen jälleen kerran tapahtua.
Rakkaus on satuttanut elämäni aikana jo niin monta kertaa 
etten tiedä sanoa numeroita.

"...tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
joka kaiken turhan antaneena särkyi
asfalttiin..."

Olenko itse syyllinen,
kysyn peilikuvaltani?
Jos en ole tullut rakastetuksi,
voinko sitä koskaan oikeasti oppia?
Mitä rakkaus oikeasti on?

Minä tiedän mitä se on.


Olen oppinut rakastamaan itseäni.
Olen ylpeä siitä mitä olen,
ja uskallan sanoa sen ääneen.
Menneisyyden haamut eivät pidä minua otteessaan.

Kivinen polkuni oli,
yksin sitä liian usein kuljin,
mutta minä onnistuin siinä.

"...kaiken annoit rakkaudelle,
mut saitko siltä mitään..."

Tiedäthän sinä lukijani,
että rakkaus on aitoa halua tehdä lähimmäiselleen hyvää?
Kun annat hyvän,
se palaa takaisin.
Tämä koskettaa ystävyyssuhdetta, parisuhdetta, lapsi-vanhempisuhdetta.
Kotona, työssä, koulussa, päiväkodissa.
Kaikkialla maailman kolkoissa rakkaus on 
sääntö nro 1.


Saavuin määränpäähäni.
Väsyneenä istahdin sohvalle,
syliini kipeää tyttö hymy huulilla
"Minä tykkään sinusta Sanna".

Pieni käsi koskettaa,
se puhaltaa haavaa.
Minun voimani.

Lapsen rakkaus.
Siinä meillä aikuisilla on opittavaa.
"...se ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei etsi omaa etuaan, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä..."


"...vaikka minulla olisi kaikki usko,
niin että voisin siirtää vuoria,
mutta minulta puuttuisi rakkaus,
en olisi mitään".


"..nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa,
että laiva sirpaleet pois kuljettaa.."

Sanna

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Väliaikatietoja

Pieni orava juoksi kiviaidan päällä,
hyppäsi jalkakäytävälle ja kipitti suojatien yli toiselle puolelle jatkaakseen matkaa.
Näin pienen oravan suojatien ylityksen autoni peruutuspeilistä,
se sai hymyni huulille.

Kello oli aamu vähän jälkeen kuuden.

Aurinko häikäisi pienesti silmiäni.
Olin matkalla ostamaan maalia.

Tunsin onnellisuuden.

Se pieni hetki.
Orava juoksi elämästään nauttien suojatien yli,
hänen liikkeistään näki kuinka hän nautti hetkestä.

Miksi minäkin en tekisi niin?

Hymy jonka annat,
se palaa aina luoksesi.

Otin melkein tanssiaskeleen avatessani rautakauoan ovea.
Koska minä voin,
ajattelin.

Koska minä voin,
alkaa olla lempivastaukseni.

Yritykseni suurin ja näyttävin projekti on käsissäni parasta aikaa.
Työtä on paljon ja päivät venyy pitkiksi.
"Jatkan maanantaina taas"
sanoin tänään työmaalla siivotessani jälkiäni.
"Lähden rakkaitteni luona käymään etelässä,
te pärjäätte täällä"
Katseemme kohtasi erään kunnan naispuolisen työntekijän kanssa
"Koska me voimme"
- sanoimme toisillemme.

Ei ole näkynyt ennen ja jälkeen kuvia,
sillä taiteilija ei koskaan julkaise keskeneräistä työtään.

Lupaan kuitenkin,
että odotuksesi palkitaan.

- Sanna -

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sydämeni ääni kuiskasi..

"Missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden päästä?
- kysyi 10 vuotta sitten Kodinykkösen haastattelija työhaastattelussa.
Olen ehkä vastannut jotain mitä haastattelija halusi kuulla.

Mikä ihmeen kysymys tuollainen on?

Olisinko vastannut,
et tulen ostamaan kodin paikasta, missä kesäkuussakin on lunta pihalla?
Olisinko vastannut,
et perustan yrityksen, joka voi paremmin kuin tämä sinun työpaikkasi,
koska sitähän ei 10 vuoden päästä enää ole?

Olisin sille liian lipevän näköiselle miehelle kertonut,
et edessäsi istuu nainen,
joka ei mahdu siihen muottiin, 
jonka olet siihen tärkeän näköiseen paperiin piirtänyt.
Olisin vastannut,
et miten ihmeessä voin tietää
mitä teen viiden tai kymmenen vuoden päästä, kun en tiedä edes sitä
et mitä elämässäni tapahtuu;

kuukauden päästä.

En aamulla tiedä,
onko työpäiväni kuuden tai kahdentoista tunnin pituinen.
En tiedä,
tapetoinko vaiko maalaanko tänään.

En niin tiedä,
sillä elän hetkessä,
tässä ja nyt.

Harvoin kuuntelen järjen ääntä,
mutta sitä enemmän kuuntelen sydämeni ääntä.

Sydämeni ääni kuiskaa..
…aina ei rakkaus riitä.
En saanut paikattua laivan pohjalle tulevia reikiä,
ei voimani riittäneet.
Ei pelastanut hukkuvaa, ei heittänyt pelastusrengasta.

"Oon skriivannut biisei sust levyllisen,
sä olit mun ja sit sust tuli mun edellinen,
mä oon rehellinen.
Mä olin sun ja sä olit mun
ja puolestas tein sen mitä voin.
Miten voin kantaa kahden taakkaa?
Hyvästi hyvästi ja hyvää matkaa".

Mikaelin ja Isacin sanoja lainaten toivotan meille parempaa huomista.

Minulla on vain yksi sydän.

Yrittikö meri kertoa tulevan,
sillä se huuhtoi rakentamani sydämen liian monta kertaa…

Kiitos ja anteeksi.

Sanna






tiistai 23. toukokuuta 2017

Emmin muistolle.

Onko maanpäällisiä enkeleitä olemassa?
Voiko sellainen tulla elämääsi muodossa missä tahansa?
Voiko se suojella sinua koostaan huolimatta?

Kyllä, hän vastaa.

Suojelusenkelini syntyi elämääni kahdeksan vuotta sitten.

Sen nimi oli Emmi.


Se oli rakkautta ensi kosketuksesta.
Sinä niin pieni ja hauras,
mutta niin voimakas ja täydellinen.


Osoitit minulle sekä isoveljellesi kuinka ainakin uskallat yrittää.
Näytit meille ensi askeleista lähtien,
että täältä on kasvamassa todellinen
prinsessa.


Sinusta kasvoi vallottavin persoona, 
mitä koskaan olen saanut kohdata.
Osasit näyttää minulle tunteesi.
Taisit ottaa ehkä minusta mallia,
sillä liian usein näin itseni hetkinä,
jolloin päätit osoittaa minulle mieltäsi.
Sinun ei on ei,
eikä yhtään vähempää tai enempää.




Halusit olla varjoni joskus rasittavuuteen asti.
Sinun kunnioittamisesi ja ikäväsi minua kohtaan ei jäänyt koskaan epäselväksi.
Usein harrastimme tuijotuskilpailua kanssasi.




Te osasitte isoveljesi kanssa riidellä ja rakastaa.
Sinä  opetit veljellesi, että olet pikkusisko ja prinsessa.
Opetit hänet palvomaan sinua.
Pyytämään sinulta anteeksi;
toisinpäin se taisi aina unohtua.



Sinä sait olla persoona hetkenä jokaisena;
muut joko sen ymmärsi
tai ymmärsi.


Kuljit kanssani pitkän matkan,
Olit rinnallani kun itkin, nauroin, ikävöin, vihasin, huusin, rakastin, rakastuin, erosin.
Olit rinnallani kun elämältäni hetkeksi meni pohja,
olit rinnallani kun sen elämän uudelleen rakensin.
Tuliko sinulle tunne, että nyt minä pärjään tästä eteenpäin ilman sinua?

Sinun sydämesi ei enää jaksanut.
Annoit joka ikinen päivä kaikkesi,
tänään elämänilosi sammui.

Kuivaan kyyneleitäni,
sinä olet vapaa kivuistasi.
Tiedätkö rakas, että ikäväni on nyt jo kova.
Yhteiset muistomme säilyvät ikuisesti,
niitä ei kukaan minulta vie.

Maailman kaunein asia elämässäni lähti ikuiselle matkalleen,
lähetä rakas viesti
kun olet päässyt perille.
Rakastan joka hetki.

Kauniita unia <3 

Sinun mamisi


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kevätsiivousta nro 2.

Siinä kuvassa istui äiti, isä ja terapeutti.
Pieni poika kokoaa palapeliä olohuoneessa pöydän äärellä,
veli istuu hiljaa sohvalla seuraten ympärillä tapahtuvaa.
Nojatuolissa istuu pieni tyttö.
Tyttö hakkaa käsillään päätään, keinuttaa itseään ja ulisee oudosti.
Palapeliä kokoava autistinen poika saa kohtauksen;
"körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin…"
hokee poika yhä kiihtyvin sanoin.
"Haluan koota palapelin,
haluan koota palapelin"
ääni on jo lapsella hysteerinen.
Poika nousee sohvalta, hätääntyy, itkee ja lorun toistaminen kiihtyy. 
Yksi pala oli tipahtanut lattialle.
Viidessä minuutissa oli koottu 1000 palan palapeli,
täysin ylösalaisin kuvaa näkemättä.
Yksi pala puuttui,
ja elämä oli totaalisen sekaisin.
Keinuva uliseva tyttö tulee hiljaa lähelle ja ojentaa kadonneen palan.

Tilanne rauhoittuu.

Olen asettunut äärettömän mielenkiintoisen elokuvan äärelle.
Olen käärinyt itseni viltin alle,
villasukat jalassa tapitan elokuvassa tapahtuvaa.

Ulkomaailma katoaa pääni sisältä.
Pystyn kahdeksi tunniksi unohtamaan kaiken kiireen,
velvollisuuden,
työni 
ja ajatukseni.

Elokuvat ovat ehdoton ykkönen hetkelle,
jolloin tahdon vain rentoutua.

Olen yrittäjä,
joka antaa itselleen aikaa.

Tykkään haastaa itseäni myös elokuvilla.
Löydän niistä usein hetkiä omasta arjestani,
yrittäjyydestäni.

Palaamme hetkeksi kotiin, jossa aloitimme aikaisemmassa päivityksessäni kevätsiivouksen.
Asiakkaalla oli ajatuksena sisustaa yksi huone;
sisustimme olohuoneen, keittiön, tv-huoneen, eteisen, makuuhuoneen, takkahuoneen 
ja vierashuoneen.

Hups.



Välitila sai uuden maalipinnan Tikkurilan Taika helmiäismaalilla.



Se, mitä et voi peittää
korosta sitä.

"Emme tykkää keittiön vihreistä kaapeista,
mitä näille voisimme tehdä?"
- asiakas kyseli toivekkaana uusista maalatuista ovista.
Ammattilaisena laskin ja puntaroin,
tulimme yhteistuumin tulokseen ettei ovia maalata.

Maalataan sit koko keittiö vihreällä.
Minä se varsin kiva suunnittelija olen ;)



Samaa vihreää jatkoimme takkahuoneen puolelle.
Enemmän on parempi.


Ja siitä sulavasti olohuoneen puolelle,
joka maalattiin helmenharmaalla.



Ammattilaisena en saisi suositella maalausta tapetin päälle,
mutta olen sitä tehnyt silloin kun itse totean, että tapetti hyvin todennäköisesti pysyy seinällä.
Kaikissa huoneissa kahta lukuunottamatta tapetin pinta sai maalipinnan.



Vierashuoneessa teimme uutta kalustejärjestelyä ja mitä nyt pari vaatekaappia ja yhden sängyn tyttö kannatti asiakkailla ulos ;) 



"Pienestä autistisesta pojasta tuli suurten rahojen äärellä oleva tilintarkastaja, 
joka oli kylläkin peitetarinaa jollekin aivan muulle.
Poika oli uskomaton kaikessa omituisuudessaan…"

Kova työ ja usko itseensä kasvatti autistisesta lapsesta menestyjän.


- Sanna -


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Pieni rakkauteni.

Mitä rakkaus on?
He sanoivat, että sinä sen teit todellisesta rakkaudesta.
Onko rakkaus myös luopumista?
He sanoivat, että sinä olit vahva pystyessäsi laittamaan oman tunteen sivuun.
Onko rakkaus hyvää ikävää?
He sanoivat, että se on sitä silloin, kun tietää tehneensä oikean päätöksen,
vaikkakin itselleen tuskallisen,
se oli täysin oikea rakkauttasi kohtaan.

Kuukausi sitten tein elämäni raskaimman päätöksen.
Laitoin musertuneen sydämeni jääkaappiin,
itkin silmistäni tuskaa,
pakkasin laukkuja sumussa.

Lähdin matkaan 700km:n päähän.
Siellä odotti minun ainokaisteni lasteni uusi koti.

Minun oli hyväksyttävä se tosiasia,
etten voinut antaa pienille enää heille sitä aikaa ja rakkautta,
jota he todellakin tarvitsivat.
Se yrittäjyyden ja yksineläjän tummempi puoli.

Heidän kuuluu saada se auringonpaiste.


Heidän kuuluu saada edelleen se kaikki mihin ovat tottuneet.


Vapaus.


Väliin luopuminen on sitä todellisinta rakkautta.

Pieniä suuria asioita.

Pieni pala pienestä suunnittelukohteesta.
Eteinen.
Pienellä muutoksella voidaan saada jotain paljon enemmän.



Tuntuu hyvältä olla apuna näinkin pienessä muutoksessa.
Asiakas itse toteutti.
Hän vain tarvitsi ohjeet…



Eteinen on kodin käyntikortti,
tämän tunteen asiakkaani tahtoi myös omaan kotiinsa.



Pienestä tilasta tuli valoisa ja kutsuva.
Kodin käyntikortti.

Tänä aamuna heräsin kyyneliin.
Emmi-prinsessalla on löydetty sydänvika ja keuhkot ovat täynnä nestettä.
Pyydän rukouksia, enkeleitä ja vahvuutta.
Emmi on parhaassa hoidossa.
Hänen toinen mami hellii, rakastaa ja huolehtii.
Elämä on ihmeellistä.


Sitä todellista rakkautta.
Lähimmäisen rakkautta.


Rakastan <3

Sanna