torstai 24. maaliskuuta 2016

Avaan oven uuteen kotiimme.

"Loppujen lopuksi me päätämme
muistetaanko meidät siitä,
mitä meille tapahtui
vai siitä,
mitä me teimme asialle."
-Randy Milholland-

Tätä kirjoittaessani Luolamieheni asentaa vielä keittiöön viimeisiä ruuveja paikalleen. Kohta menen ottamaan lopulliset jälkeen-kuvat ja pääsemme hetkeksi hiljentymään pääsiäisen viettoon.
Viimeksi kun saimme keittiömme valmiiksi, 
odotti joulu ovella.

Olen pitänyt akkuporakonetta kädessäni enemmän kuin puolisoni kättä.
Olen maalannut pintoja enemmän kuin pyyhkinyt pölyjä.
Olen sisustanut enemmän kuin nauttinut lopputuloksesta.

Uuden alku.
Nyt me alamme nauttia myös lopputuloksesta.
Pidän puolisoani kädestä kiinni ja pyydän häntä pyyhkimään pölyt ;)

Uusi kotimme on saanut nyt uutta pintaa.
Olen nähnyt tämän kodin unelmissani. Muistan, kuinka olen paennut vuosia taaksepäin pahaa oloani "mummon mökkiin" turvaan.
Muistan nämä ruutuikkunat ja upean hirsiseinän.
Sen turvallisuuden tunteen.
Unelmani toteutui.


Ostopäätöstäni tehdessäni näin jo lopputuloksen. 
Siksihän minun olikin helppo päätös tehdä.
Neulikon koulun musta keittiö sai uuden kodin valkoisella pinnalla.


Kun tarkkaan katsot, löydät kaappikellon myös ennen ja jälkeen versiona.
1200mm tuli pidempänä tämä keittiö. Tilasin Ikeasta laatikostot. Hieman postipoikaa hymyilytti, kun hän näki minut maalamassa pakasta vedettyä pintaa uusiksi :)




Astuessani sisään tupaan, tunsin, kuinka se otti minut syleilyynsä. 
Lämpö, tuoksu ja elämän rosoisuus.
Paljon vielä tekemistä on ja niin haluankin. Minun nukkekotini, jota saan puolisoni kanssa rakennella.




Kaiken remontin keskellä olen polkenut omaa yritystäni kovalla tahdilla ylös. 
Yritykseni logo on jo valmis - se valmistui yhteistyössä Markkinointi- ja viestintätoimisto Eloisan kanssa. He suunnittelevat myös tulevat kotisivuni.
Olen pelokkaan innoissani -
päätin toteuttaa unelmiani kokonaisen helminauhan verran,
 jokaista palloa myöten…



Kevätaurinkoa, 
lepoa ja hyvää mieltä jokaisen lukijani pääsiäiseen <3 

Kerron seuraavassa päivityksessäni tarkemmin pintamateriaaleista ja niiden työstämisestä.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Stailaamista 1800-luvun kodissa.


"Voitko kuvitella, että saan tehdä oikeasti unelmatyötäni" - juttelin automatkalla pikkusiskolleni puhelimessa.
"Saan tehdä kaikkea sitä, missä tunnen olevani hyvä ja josta nautin täydellä sydämellä" - puhkun energiaa kuvaillessani siskolleni tunteitani.

Olin ajelemassa asiakkaani luota päivän tuntien kierähtäneen jo kellon ympäri. 
Tunsin vieläkin talon rouvan lujan halauksen.
Työstäni saadun parhaimman palkan -
asiakkaan onnellisen, helpottuneen ja hymyilevän kiitoksen.

Olin käynyt aiemmin antamassa toimintaohjeita ja tein myös kauppalistan sisustuskauppaan.
Perheen miehet olivat tehneet haastavimmat työt - vaihtaneet makuuhuoneeseen uuden katon ja lattian, sekä purkaneet vaatekaapit.
Valmiilta pöydältä oli huomattavasti mukavempi lähteä tapetoimaan seiniä.

Päätimme myös keventää muutaman tumman huonekalun ilmettä luonnonvalkoisella maalilla.
Nälkä kasvoi tällä kertaa talon rouvalla,
oli ottanut Sannalta oppia heti kättelyssä - siinähän sit maalattiin seinäkello, pöytä, keinu, kaksi kaappia ja pojan tekemä lipasto :D


Työpäiväni ovat olleet niin parhautta. Yleensä koko perheen voimin tehdään kodista uutta. Saan kuunnella kivoja tarinoita, tutustua uusiin ihmisiin. 
Saan nauraa ja nauttia.
Työ ei tunnu työltä, vaan se tunne on enemmänkin kuin hyvän harrastuksen parissa olisi.

Isoa tupaa haluttiin stailata raikkaammaksi.
Halusin saada sohvan pois ikkunan edestä - meillä kotosuomessa ei ole luonnonvaloa yhtään liikaa, sille kannattaa antaa tilaa.



Verhoilla kehystettiin kauniit ikkunat.
Tein isoon tupaan selkeitä kokonaisuuksia, joita yhdistin isoilla matoilla.



Makuuhuone muutti ilmettään hieman enemmän. Seinät saivat kauniin pehmeät ornamenttitapetit. Kalusteita siivottiin melkoisen rankalla kädellä ja huoneen ilmettä kevennettiin huomattavasti.



Asiakkaan itse kutomat pyöreät matot olivat täydellinen lisämauste kokonaisuuteen.
Sähkötyöt ovat vielä hieman kesken - katosta puuttuu valaisin. Tauluja vielä stailaamme muutamia seinille, kunhan löydämme sopivat.



Tapetointi oli haasteellista, sillä jokaisella seinällä oli oma "hidaste" vastassa - kaksi lämpöpatteria ja seinän vierellä kulkevat putket. Sähkökeskus ja ikkuna vierekkäin. Onnistuin onneksi!


Tänään puhuimme aamulla Luolamieheni kanssa rakkaudesta.
Tänään myös sain suhteemme ensimmäisen ruusun.
Vaikka en ole kukkanaisia, en voinut olla hymyilemättä hetkeä, jolloin puolisoni ojentaa ruusua työssä mustaksi likaantuneilla sormillaan <3 
Huomaa taustalla upea hirsiseinä - se on kotiamme ja siitä enemmän seuraavalla kerralla.


Aurinkoista viikonloppua!

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Aika elämän uuden sivun.

"On aika tullut narut irroittaa,
ja hiljaa irti päästää.
On aika laittaa muistot sydämeen,
ja ovi kiinni hiljaa laittaa.
On aika jatkaa elämää.
On aika tullut uuden alun,
pieni muisto minulle jää."

On tullut aika jäähyvästien.
Tyhjensimme kotimme viikonlopun aikana. 
Tahti Neulikon koulun portaikossa oli kova, kun muuttoapulaisten kanssa kannoimme laatikko laatikolta elämämme ulos pihalla odottavalle kuormalavalle.
Raskaammat tavarat päätettiin suosiolla siirtää keittiön ikkunan kautta.



Tunteet olivat sekavat.
Osa minusta halusi pitää kiinni tästä mystisestä kauneudesta.
Osa taas halusi päästä sieltä mahdollisimman pian eroon.
En voinut olla ihastelematta kauniita pintoja,
samalla kuitenkin muistaen pinnan alla kytevän pienen paholaisen.



"Tuntuu niin väärältä nyt jättää kaikki tämä" - en jaksanut lakata hokemasta Luolamiehelleni.
Mietin, että millaista olisi ollut jättää koti siinä kunnossa kun itse sen ensimmäisen kerran näki?
Huomattavasti helpommalta.
En olisi saanut sitä tunnetta, mitä sain miettiessäni remonttia tehdessä - kuinka suurta tunnetta nämä seinät pitää sisällään.
Ne sadat pienet askeleet, jotka ovat tämän koulun lattioita tepastelleet.
Tarina talonmiehen elämästä pienten lasten kanssa tässä turkoosissa huoneessa - jälleen kerran se jää tyhjilleen.



Meidän muuttokuormamme matkasi 50 kilometrin päähän. 
Halusimme jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.
Halusimme kodin, joka kaipaa meidän kosketusta.
Löysimme sellaisen ensimmäisellä käynnillä. Astuessani tupakeittiöön tunsin, kuinka minua jälleen kerran otettiin kädestä kiinni.
Kädenpuristus johdatti minut huoneesta toiseen.

Tänään tein 38-luvulla rakennetusta hirsikodista kaupat.

Puolisoni tyttö oli koko tämän muuttoajan hiihtolomalla etelässä.
Hän lähti Neulikon koululta ja hän tuli uuteen kotiin - täydelliseen sekasortoon!
"Täällä on kyllä aika hukassa kaikki" - tuli tyttö vierelleni käytyään läpi huoneet.
"Mutta viikon päästä meillä on jo aivan erilainen tilanne" - hän jatkoi ja juoksi jo tekemään uutta tarkastuskäyntiään.
En voinut olla hymyilemättä.
Selvästi tyttö on puolen vuoden aikana oppinut näkemään sekasorron alta sen valmiin. Hän on oppinut myös ymmrtämään, että valmista tulee tahdilla nopealla.
"Tämä tuntuu jo nyt kodilta" - jutteli hän minulle tänään läksyjään tehdessä minun maalatessani puukattoa.
"Tämä on paljon parempi koti" <3 



Lupaan taas ennen ja jälkeen kuvia - ja uskon, että niistä myös pidät.
Pienen hetken joutuu odottamaan, mutta se hetki ei ole pitkä ;)

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Vieras omassa kodissa?

"Minusta tuntuu, ettemme ole täällä koululla ihan yksin" - sanoin muutamaan otteeseen Luolamiehelleni.
"Meitähän yritetään ajaa ihan tosissaan pois täältä" - jatkoin.
"Olemmeko sittenkin vieraana omassa kodissamme?"

Joku saattaa minua pitää nyt outona.
Ei haittaa.
En jaksa silti lakata ihmettelemästä tätä vastoinkäymisten määrää samassa kodissa.
Ensimmäisenähän me kohtasimme vesivahingon alakerran keittolassa. Tukkiutuneet viemärithän ovat täysin normaalia. Meidän tapauksessa ainoa vaihtoehto on vaihtaa putket kokonaan uusiksi, tukos on ja pysyy!

Muutamme toiselle puolelle koulua.
Pitkään ihmettelin sitä, että kun olin päivällä yksin, minulla oli tunne, etten olekaan yksin.
Keskellä kirkasta päivää. Täydellisessä hiljaisuudessa kaksi nukkuvaa koiraa nousee samaan aikaan ylös. Ne juoksee porraskuilun yläpäähän. Ne haukkuvat samaan kohtaan. He tuijottavat tyhjyyteen.
Vanhempi koiramme ei oikeasti hauku - koskaan!
Mikä sai molemmat tuolla koululla haukkumaan?
Pihalla ei ollut autoa. Ei kulkijaa. Ei eläimiä.
Pelkkä hyytävä hiljaisuus!


Saimme ihanan puuhellan uuteen keittiöömme. Ennen hellan laittoa hormi veti täydellisesti, sen vedon oikein tunsi.
Kun sytytimme hellaan tulet, aivan kuin piipun nokkaan olisi laitettu huppu. Emme koskaan voineet lämmittää hellaa - savu tuli sisälle joka kerta.

Kaivosta meni tosiaan se vesipumppu rikki. Sehän on ihan normaalia. Enemmän ihmetyttää se, että miten pari kuukautta sitten toisesta vesikaivosta nostettu vesi oli silloin kirkasta ja juomakelpoista, nyt se oli ruskeaa ja juomakelvotonta?

"Miksi olet laittanut saunan päälle?" - kysyy puolisoni hieman vihaisena minulta eräänä aamuna.
"En ole koko kiukaaseen edes koskenut, miten olen sen voinut laittaa päälle?" - vastaan hänelle samalla ihmetellen itsekin.
Sauna oli ollut koko yön päällä. Kiuas oli niin kuuma, että paneelit katosta ja kiukaan vierestä seinältä olivat tummuneet.
Kaksi viikkoa tästä tapahtuneesta ja taas oli meillä aamulla tulikuuma sauna odottamassa! Kuin olisi 200 asteisen uuninluukun aukaissut, kun saunan oven aukaisi.

Taas keskellä kirkasta päivää kuulen alakerrasta tasaista piippausta. Lähden ääntä kohden. Ääni tulee huoneesta, joka ei ole ollut kymmeniin vuosiin käytössä. Ovi on ruuvattu kiinni. Piippaus on todella voimakasta. Haen akkuporakoneen. Pääsen kylmään puolityhjään huoneeseen. Jääkylmässä huoneessa huutaa palohälytin?

Lamput alkoivat palaa huone kerrallaan. Ensin tytön huoneesta. Sitten pukuhuoneesta. Seuraavana minun työhuoneesta. Ja viimeisin oli alakerran eteisaula - kaikki muutaman viikon sisällä.

Tietokoneeni saattaa yhtäkkiä alkaa ikkuna ikkunalta sulkeutua kesken käytön ja lopulta koko kone sammuu. Voihan tietokone olla ehkäpä rikki, vaikka onkin suhteellisen uusi...

Vesivahinkopuolelta meni sähköt. 
Sähkötaulu ilmoittaa vikatilaa, sulake ei kuitenkaan ole palanut. Pääkytkin pomppaa vain takaisin, kun sitä yrittää laittaa päälle.
Kellarista paloivat kaikki lamput.


 Näistä kellarihuoneista kuuluu outoja ääniä. Vanha talo elää ja sen myötä ääniä kuuluu, mutta näitä ääniä on ja paljon.


Luolamieheni on sammuttanut kaksi tulipaloa Neulikolla. Ensimmäinen tulipalo syttyi pyykkikoneen syttyessä kesken työvaatteiden pesun ilmiliekkeihin. Kuumuus oli niin kova, että sisäikkunat rikkoontuivat.
Toisella kertaa syttyi ruoka liedellä palamaan. Hän käänsi selkänsä huutaakseen ikkunasta porukan syömään - liekit nuolivat jo tuuletinta.

"Ette ole ainoita, jotka ovat sanoneet, ettei täällä koululla tarvitse yksin olla" - kertoi eilen muuttoapuun tullut kaverini.
"Näitä outoja asiota ovat myös muut asukkaat kokeneet" - hän jatkoi.

Kaikelle löytyy varmasti luonnollinen selitys.
Vai löytyykö?
Haluaako henki kodissa rauhan? Minun remontointi oli liikaa? Suututin jotain?
Moni pitää minua ehkä sekona, mutta liikaa negatiivista tapahtumaa samoissa tiloissa,
ihan liian monta.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Käsi, joka kotiamme keinuttaa.

Kodissamme vallitsee kaaos.
Oikeastaan se on vallinnut viimeiset viikot.
Tämä koko koulu nauraa meille. Se on päättänyt häätää meidät täältä pihalle pikavauhdilla.
Toissapäivänä veden tulo hiipui hiljaa tulemasta. Aivan kuin vesikin olisi ymmärtänyt tämän koulun kohtalon. Lopulta vettä ei enää tullut.
Luolamies kävi tarkistamassa kattilahuoneessa tilanteen. Vikavirtakatkaisija oli lähtenyt pois päältä.
Vuorokauden saimme vielä vettä, sen jälkeen koko systeemi lakkasi toimimasta. 
Kioski meni kiinni.
Kaivon vesipumppu kuoli.

Olemme 600m2:n talossa ilman vettä. Pyykit jäivät koriin. Astiat koneeseen. Suihku ei sada. Ja mikä pahinta, myös wc lakkasi toimimasta.
Luolapariskunnan elämää se ei hirveästi hetkauttanut.
Lähdettiin tutkimaan toinen vesikaivo. Sieltä saatiin vettä.
Saimme vettä peseytymiseen, mutta ei juomiseen eikä ruuan laittoon.
En tiedä, mikä salamatkustaja tähän kaivoon oli muuttanut, mutta kaikki ei ollut sitä, mitä olisi pitänyt olla

.

Onneksi meillä on molemmilla vankka kokemus erähenkisestä elämisestä.
Olemme selviytyneet tästäkin tavalla, josta ei edes huomaisi, että elämästämme puuttuisi jotain.
Tiedämme, miltä tuntuu kun sähköt menee talvipakkasella poikki ja koko perhe on saunassa. Tiedämme, miltä tuntuu kova pakkanen puskee läpi hirsiseinien, ikkunoiden ja lattialautojen - lämpötila on vaivaiset +16 astetta.
Voin kulkea korkokantakengät jalassa hiukset viimeistä suortuvaa myöten laitettuna. Kynnet lakattuna. Meikit tarkoin vedettynä.
Silti minulle ei kannata mainita sanaa, pinnallisuus - koskaan!

Emme ole onneksi taaskaan yksin. 
Meidän tukenamme on tahoja, jotka mahdollistaa meille puhtaamman ja paremman elämän.
Haluan sanoa tässä vaiheessa kiitoksen vanhemmilleni.
Haluan sanoa tässä vaiheessa kiitoksen Puolangan Osuuspankille.
Meidän vuoksemme käännetään kiviä.
Tunnen suurta kiitollisuutta.

Samaan aikaan me teemme muuttopuuhia koulullamme. 
Yritämme päästä jo viikonlopun aikana pois täältä. Ensin koti herätettiin henkiin. 
Nyt sille on aika jättää hyvästit. 
Pala palalta.
Ovi ovelta.


Musta sävy ei sovi sisustussuunnitelijalle enää uuteen kotiin. Silloin ne maalataan. 
Kuka on maalannut puoli vuotta vanhat keittiökaapinovet? Meidän perheessä on tosiaan kaikki mahdollista.


Hetkessä meillä oli maalaamo pystyssä luokkahuoneessamme. Puolisoni ruiskumaalasi ovia ja minä spreyasin vetimiä.
Kaiken on oltava valmiina.
Uusi sivu kääntyy kohta..


Otin tänään kuvaa porraskuilustamme. Minusta näky oli jotenkin todella surullinen.
Kuvassa näkyy mennyt ja tulevaisuus.
Muuttolaatikoiden alla on eteiseemme suunnitellut pintamateriaalit, joita emme koskaan ehtineet käyttää.
Päällä muuttolaatikot painaa unelmat kirjaimellisesti lattialautojen rakoihin.


Elämä ottaa.
Elämä antaa.
Meidän kohdalla se ei nyt oikein osaa päättää.
Me päätämme sen puolesta.
Me otamme sen, mikä meille kuuluu.
Omat ajatukseni ovat täysin uuden kodin sisustuksessa.
Sisustan perheelleni unelmien kodin.
Haluatko nähdä sen?

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Stailaamista Juorkunan maisemissa.

"Opin tuntemaan sinua pienen palan lisää" - nappasi Luolamies sunnuntai-aamuna minut kainaloonsa kesken sängyn petaamisen.
Olimme edellisenä päivänä saapuneet naapurikuntaan Juorkunaan ex-työkaverini, ystävänäni sekä varaäitinini luokse kyläilemään.
Kyläilyn lomassa hieman stailasin jo minulle tutuksi tullutta kotia. Puolisoni ja ystäväni saivat tutustua samalla toisiinsa, minulle tärkeät henkilöt, joilla on ikäeroa kutakuinkin 20-vuoden verran.
Illan hämärtyessä sai Luolamieheni kuulla Sannan luonteenpiirteet, niin hyvässä kuin pahassa ;)

Tutustuimme ystäväni kanssa toisiimme edellisessä työpaikassani. Itseasiassa hän  oli henkilö, joka päätti palkata minut töihin. Emme arvanneet kirjoittavamme loppuelämämmme sopimusta - ystävyyssopimusta.
Jaoimme yhdessä ilot ja surut. Nauroimme ja itkimme.
Me myös riitelimme.
Kaksi vahvaa persoonaa ottaa yhteen. Sanoja ei säästelty. Koko työpaikka sai tuntea sen sähkön, joka kipinöi iskuja meidän katsellessamme toisiamme "minä voitan tämän taistelun" - katseella.

Ei ystävyyssidettä katkaissut satojen kilometrien välimatka.
Mutta emme myöskään arvanneet, että lopulta asettuisimme samoille seuduille.
"Meidän kylän oma sisustussuunnittelijamme" - jutteli ystäväni kerran puhelimessa, kun kuuli minun korpikuuseen muuttaneen.

Ystäväni kodissa siis teimme olohuoneen kalustejärjestelyä sekä stailaamista tekstiileillä ja sisustusesineillä. 
Ennen ja jälkeen kuvat ovat sitten ottajansa näköisiä. Hieman sain mielikuvitusta käyttää, että sain jälkeen kuvat mahdollisimman helpoksi ymmärtää. Oli ennen-kuvaajalla unohtunut ottaa kokonaiskuvaa ;)






Kappaverhot vaihtuivat pitkiin pitsiverhohin. Olohuone sai pelkästään jo verhoilla kivasti ryhdikkyyttä. Punaisten nojatuolien puuosat raikastin valkoisella maalipinnalla.
Työskennellessäni sohvalla istuivat valvova raati, joka oli tarkka ja väliin hieman rasittava! Talon isäntä ja Luolikseni ottivat mittaa kanssani taidoistani :D

"Sanna ei löytänyt sopivia tauluja seinille, hän meni ja maalasi ne sopivammaksi" - nauroi tänään ystäväni aviomies kahvipöydässä. 
Asiakkaan omalla luvalla kuitenkin annoin muutamalle taulun uuden ilmeen :)





Halusin vapauttaa ikkunoiden edustat mahdollisimman kevyeksi. Televisio ja korkea lipasto pois ikkunan edestä. Kuten huomaatte, pelkällä kalustejärjestelyllä voi saada kovastikin uutta ilmettä.





Ihan pienesti oli meillä talon isännän kanssa kädenvääntöä sohvan sijoittamisesta, mutta lopputuloksen nähdessään oli hänkin tyytyväinen.





"Hän käski siivota kaiken pois ennen tänne tuloaan" - jutteli ystäväni puhelimessa tutulleen.
"Sinne ne taitaa laatikkoon suurimmaksi osaksi myös jäädä" - jatkoi hän.
Hieman halusin keventää, mutta kyllä me vielä lopuille esineille paikan löydämme ;)





Eteisessä maalasin kaikki kolme väliovea. 
Kertauksena siis - ensin maalarinpesuaineella pesu. Sen jälkeen tartuntapohjamaali (Fintex/Ovika).
Pintamaalaus kahteen kertaan (Fintex/Kalustemaali).





Tämän kodin projekti tulee vielä myöhemmin jatkumaan. Nälkä taas kasvoi syödessään.
Seuraavaksi palaan meidän omaan projektiin, täällä ei jaksa vastoinkäymiset lakata yllättämästä.
Tällä hetkellä olemme täysin ilman vettä. Kaivon vesipumppu otti lopputilin! Kyllähän sitä voi käsin pestä astiat, pyykätä vaikka kaverin luona, lämmittää kattilassa veden, että voi peseytyä - mutta meillä ei ole käytössä nyt myöskään toimivaa wc:tä…!!
Tulee tunne kuin tämä koulu olisi päättänyt häätää asukkaansa kirjaimellisesti pihalle.
Kerron kohta lisää.

Hyvää alkanutta viikkoa lukijoilleni!

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Minun lapsuuteni.

Auringonsäteet laskeutuivat olohuoneen mummoni kutomille räsymatoille. 
Istuin ikkunan edessä katsellen, kuinka pienemmät sisarukseni laskivat liukumäkeä perunakellarimme takana olevalla pellolla.
Isoveljeni olivat tehneet meille kylän suurimman liukumäen lumesta. 
Se oli saman korkuinen kuin meidän iso punainen hallimme.
Lapsuusmuistoni ovat kauniita.

Olen syntynyt suurperheen viidenneksi vanhimpana. 
Sain kasvaa upeassa ympäristössä, jonka isäni isä, isä ja äiti olivat meille rakentaneet. Muistan ne kauniit kukkapenkit. Suuren kasvimaan. Viinimarjapensaat ja perunapellon. Pihapiirimme oli valtava, jossa oli piha-aitat, keinut ja savusauna.
Isämme ei yksitysyrittäjän kiireiltään ehtinyt meitä lapsia käyttämään kesäisin niin paljon uimassa kuin mitä me lapset halusimme.
Päätti hän rakentaa meille oman uima-altaan pihalle.



Äitimme oli paljon meidän lasten kanssa kotonamme isämme tehdessä pitkiä työmatkoja ympäri Suomen. 
Koko perhe osallistui kodista huolehtimiseen. Leikkasimme vuorollamme nurmikot, kitkimme kasvimaat ja sykyisin oli jopa perheen pienin perunannostossa. 
Työtä opittiin tekemään pienestä pitäen.
Jos siis kukaan lukija on ihmetellyt sitä, miten naisena osaan ja uskallan - syy löytyy lapsuudestani. 
Sen minkä nuorena oppii…


Tämä kuva on vanhempieni nykyisestä pihapiiristä. Toiseksi vanhin veljeni osti lapsuuden kotimme.
Saimme leikkiä paljon. Voitte kuvitella, kun iso perhe aloittaa yhdessä leikit. Äiti antoi leikkeihin aina koko kodin käyttöön. Leikit olivat monesti melkoisen poikkeavia. 
Oli ruvattu suihkut irti, purettu koko radio-ohjattava auto osiin, rakennettu ehkä hienoin ikinä näkemäni maja puun ylimmille oksille. Saimme leikkiä, kunhan siivosimme jälkemme. 
Pienet lapset, pienet murheet.
Isot lapset, isot murheet.

Oli metsäpaloa. 
Naapurin Paavon auton kyljessä lommoa pikkuveljeni opetellessa ajamaan kuorma-autoa. Läheltä piti tilanteita isomman veljen auratessa pyöräkuormaajalla pihaamme pienempien leikkiessä ympärillä.
Äitillä täytyi olla silmät ympäri päätä.
Korvia koko kylän alueella.

Leikkikavareista ei ollut puutetta.
Tappelukavereita olisi saanut olla vähemmän.
Elämäni parhaat muistot ovat lapsuudessa.
Niitä on paljon.
Parhaimmat ovat joulut.
Kesäisin tehdyt asuntovaunumatkat.
Savuasaunassa kylpemiset. Poimimme matkaeväät kasvimailta ja viinimarjapensaista, joita söimme savusaunan pehmeissä löylyissä.
Lauantai-iltaisin saunan kiukaalla paistetut makkarat. 
Sunnuntain "parempi" lounas, jonka äiti ja isä yhdessä meille lapsille valmisti.
Näistä muistoista pidän kiinni.




Ja pienesti sisustamista mukaan….



Viime kesänä matkustin Helsingistä synnyinseudulleni.
Päätimme sisustaa äitini kanssa heidän uuden piha-aittansa toisen puolen kesäkäyttöön.
Vanhempani ovat rakentaneet uuden pienemmän kodin, mutta tilaa tarvitaan vieraileville lapsille.



Olen pahoillani, ettei ole nyt saatavilla ennen kuvia.
Pinkin sävyn kalusteisiin sain äitini 20-vuota sitten tekemästä tilkkupäiväpeitosta.
Maalasimme katot, ikkunapuitteet, kalusteita sekä porraskaiteet.
Lopuksi sisustimme.



Äitini oli myydä divaanin. Onneksi ei ehtinyt tämä ihanuus saada uutta kotia.



Täällä voi kesäisin nyt lapset perheineen nukkua, tilaa on ylä- ja alakerrassa.
Kun olimme saaneet aitan sisustettua, tekivät isoveljeni ja toisen isoveljeni kaksi poikaa aitasta heidän peliluolansa :D
Seinällä on äitini äidin maalamaa taulu. Perheessämme on todella paljon taiteellisuutta monella eri osa-alueilla.

Ja loppuun toivotan lukijoilleni leppoisaa viikonloppua!
Lähdemme Luolamieheni kanssa huomenna sisustuspuuhiin ex-työkaverini ja ystäväni luo Juorkunan kylään. Saatte taas kuvaa ja tarinaa :)