tiistai 15. maaliskuuta 2016

Aika elämän uuden sivun.

"On aika tullut narut irroittaa,
ja hiljaa irti päästää.
On aika laittaa muistot sydämeen,
ja ovi kiinni hiljaa laittaa.
On aika jatkaa elämää.
On aika tullut uuden alun,
pieni muisto minulle jää."

On tullut aika jäähyvästien.
Tyhjensimme kotimme viikonlopun aikana. 
Tahti Neulikon koulun portaikossa oli kova, kun muuttoapulaisten kanssa kannoimme laatikko laatikolta elämämme ulos pihalla odottavalle kuormalavalle.
Raskaammat tavarat päätettiin suosiolla siirtää keittiön ikkunan kautta.



Tunteet olivat sekavat.
Osa minusta halusi pitää kiinni tästä mystisestä kauneudesta.
Osa taas halusi päästä sieltä mahdollisimman pian eroon.
En voinut olla ihastelematta kauniita pintoja,
samalla kuitenkin muistaen pinnan alla kytevän pienen paholaisen.



"Tuntuu niin väärältä nyt jättää kaikki tämä" - en jaksanut lakata hokemasta Luolamiehelleni.
Mietin, että millaista olisi ollut jättää koti siinä kunnossa kun itse sen ensimmäisen kerran näki?
Huomattavasti helpommalta.
En olisi saanut sitä tunnetta, mitä sain miettiessäni remonttia tehdessä - kuinka suurta tunnetta nämä seinät pitää sisällään.
Ne sadat pienet askeleet, jotka ovat tämän koulun lattioita tepastelleet.
Tarina talonmiehen elämästä pienten lasten kanssa tässä turkoosissa huoneessa - jälleen kerran se jää tyhjilleen.



Meidän muuttokuormamme matkasi 50 kilometrin päähän. 
Halusimme jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.
Halusimme kodin, joka kaipaa meidän kosketusta.
Löysimme sellaisen ensimmäisellä käynnillä. Astuessani tupakeittiöön tunsin, kuinka minua jälleen kerran otettiin kädestä kiinni.
Kädenpuristus johdatti minut huoneesta toiseen.

Tänään tein 38-luvulla rakennetusta hirsikodista kaupat.

Puolisoni tyttö oli koko tämän muuttoajan hiihtolomalla etelässä.
Hän lähti Neulikon koululta ja hän tuli uuteen kotiin - täydelliseen sekasortoon!
"Täällä on kyllä aika hukassa kaikki" - tuli tyttö vierelleni käytyään läpi huoneet.
"Mutta viikon päästä meillä on jo aivan erilainen tilanne" - hän jatkoi ja juoksi jo tekemään uutta tarkastuskäyntiään.
En voinut olla hymyilemättä.
Selvästi tyttö on puolen vuoden aikana oppinut näkemään sekasorron alta sen valmiin. Hän on oppinut myös ymmrtämään, että valmista tulee tahdilla nopealla.
"Tämä tuntuu jo nyt kodilta" - jutteli hän minulle tänään läksyjään tehdessä minun maalatessani puukattoa.
"Tämä on paljon parempi koti" <3 



Lupaan taas ennen ja jälkeen kuvia - ja uskon, että niistä myös pidät.
Pienen hetken joutuu odottamaan, mutta se hetki ei ole pitkä ;)