torstai 7. kesäkuuta 2018

Kotini on myytävänä!

"Koska minulle on annettu taito,
koen, 
että minun tarvitsee sitä jakaa mahdollisuuksieni mukaan muillekin..."

Seisoimme siinä kiinteistövälittäjän kanssa kahden vanhan talon keittiössä.
Minä kädet piirtäen ilmaan selitän tuttuun tyyliini.

Lautalattia jalkani alla natisi,
"niin kodikas ääni"
hymyilin hänelle.

Olin katsomassa itselleni uutta mahdollista remontoitavaa kotia.
Vanha pieni hirsitalo pönttöuuneineen selvästi puhutteli minua.

Rakennan taidoillani kaunista,
myyn eteenpäin
ja jatkan kauneuden luomista.
Eikö sen näin kuulukin mennä?


Olen nyt tehnyt 100%:sen päätöksen myydä tämän kotini.
Olen valmis menemään eteenpäin.
Se on vielä täysin tuntematon,
mutta se ei pelota minua ollenkaan.


Sinä lukijani,
katsopa kuvia vielä kerran ja anna ajatuksen viedä.
Kerro se hänelle,
jonka uusi koti mahdollisesti odottaa täällä luonnon
kauneuden helmassa.



Elämä täällä ei ole ehkä helpointa,
mutta jokainen päivä on täydellinen elämys.
Kauppareissu on jokaisena vuoden aikana sukellus postikorttimaisemiin.

Olen pyrkinyt tekemään kodista sellaisen,
joka syleilee asukkaan jokaisena hetkenä.
Käännätpä katseesi minne vain,
se sama tunne koskettaa.





Ota yhteyttä,
annan kaiken tarvittavan tiedon ja saat tulla milloin tahansa katsomaan.
Ota yhteyttä,
tule ja rakastu tähän paikkaan.



Lupaan ettet pety <3

Kiitos lukijani, että jaoit tämän päivitykseni,
se on minulle kovin tärkeää.






Minä olen valmis muutokseen,
olethan sinäkin?



Yhteystietoni;

Sanna Tilanto
p. 045-6018655
tilantosanna@gmail.com
Kohde Puolanka

Sanna







keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Ne on niistä pienistä arjen hetkistä tehty.


Katsoin Netflixiltä Avicii-dokumentin.
Nuoresta taiteilijasta,
pojasta,
 joka 16-vuotiaana nousi maailmantähdeksi.

Meistä jokainen on kuullut hänen uskomattomia kappaleitaan radiosta.
Dokumentti näytti, 
miten kovan hinnan nuori tähti maksoi menestyksestään.

Hän takoi kymmenen vuoden ajan melkein taukoamatta miljoonia.
Häntä rakasti koko maailma.

Noin kuukausi sitten tämä upea taitelija lähti oman käden kautta
ikuiselle matkalleen kohti ääretöntä rauhaa.

Minut tämän kauniin nuoren miehen tarina pysäytti.
Olen monena päivänä miettinyt häntä,
lukenut ja etsinyt tietoa.
Katsellut hänen videoitaan hänen soittaessaan musiikkiaan
miljoonayleisölleen.
Hänen oikea kätensä oli aina ylhäällä musiikin tahtiin...


Ja yhtäkkiä se käden liike hiljeni.
Olisi voinut kuvitella, että tämä nuori mies eli jokaisen unelmaa.
Hän eksyi vieraalle maalle,
eikä löytänyt tietään ulos vaikka kuinka kysyi neuvoa.

Pysähtyin katselemaan omaa elämääni.
Pysähdyin todella.
Mistä onnellisuuteni on tehty?

Se on tehty rauhallisista koti-illoista.


Työstä, josta pidän.
Kuuntelen kehoani ja omaa jaksamistani.
Levähdän tarvittaessa vaikka keskellä asiakkaan kodin lattiaa.


Se on tehty hetkistä, jolloin nauran päästä varpaisiin saakka.
Kameran takana oleva kuvaaja pitää huolen, 
että tämäkin hetki hymyillään.


Siitä, kun saan hoitaa omaa kotiani.
Vaikka se usein on raskasta,
mutta se kaikki on suurimmalta osaa pelkkää nautintoa.



Se on tehty rakkaudesta,
jossa ei riidat määrää,
eikä liika viina virtaa.
Ei pelko sanele, eikä pilkka asu eteisessä.

Minäkin olen eksynyt elämässäni vieraalle maalle,
maksanut siitä kovan hinnan niin henkisesti kuin fyysisesti.
Mutta minä löysin tien sieltä ulos.

Olen ollut vahva, siinä on ollut ripaus riskiä,
onnekkuutta, sekä lujaa tahtoa.


Lupaa lukijani, 
 että katsot tämän luettuasi ympärillesi,
sekä sanot ääneen,
mitä kaikkea elämässäsi on hyvin.
Ja ole niistä tänäkin päivänä kiitollinen.

Sanna

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Elämäni rappuset...


Istuin siinä kylmällä betonisella ikkunalaudalla.
Katselin katolla olevia muovikupoleita,
laskin niitä hiljaa ja tein suunnitelmaa.
Olin alle kouluikäinen, pieni kiharatukkainen nappisilmä 
ja koti-ikävä oli käsinkosketeltava.
Tein pakosuunnitelmaa,
ehkä jopa sadannen kerran.


Istuin hiljaisen pimeän sairaalahuoneen ikkunalaudalla.
Minulla oli menossa tuhannes korvaputkitulehduskierre.
Elimme aikaa, jolloin lapsi pidettiin sairaalassa,
kaukana kotoa.

Muistan niin elävästi, kuinka suunnittelin;
hyppään ikkunasta ulos, laskeudun alas katolta...
Joka kerta suunnitelma jäi kesken,
kun en tiennyt kummassa suunnassa on linja-autoasema.
Eikä minulla ollut rahaa lippuun,
sekä kotiin oli matkaa 70km.
Eikä minulla ollut rappusia, 
mitä laskeutua.

Tyydyin kohtalooni
ja itkin itseni hoitaja vierellä uneeni.
Silloin heillä oli aikaa lohduttaa.
Hoitajalla oli aikaa kuunnella,
kun kerroin kotipihassani sijaitsevasta uima-altaasta
sekä upeista kukkapenkeistä.

Ei ollut tarkoitus tänään kirjoittaa blogia,
mutta minulla tuli vain tarve.

Tiedäthän lukijani sinäkin miten parantava voima on sillä,
että annat hetken aikaasi kuunnella ja lohduttaa?

Muistan niin elävästi niiden hoitajien kosketuksen kädelläni,
rautainen kylmä sängynkaide välissämme,
heillä ei ollut kiire minnekään.
Muistan sen kiinnostuneen katseen,
he saivat minut unohtamaan koti-ikävän.

Minusta elämä on rappusia.
Me kiipeämme aina uudelle tasolle.
Väliin on rikki menneitä askelmia,
väliin putoat.
Lähdet aina uudestaan nousuun.
En tiennyt tuolloin sairaalassa ollessani lähteväni kiipeämään ja laskeutumaan näitä rappusia.
Onneksi en tiennyt.

Kotini ullakolla on pimeää,
siellä on hiiriä, kärpäsiä
ja ties mitä.
Silti rakensimme tämän hetkisen elämäni valon kanssa uudet aurinkoa hohtavat portaat sinnekin.

Tästä portaikosta tulikin yllättäen uusi voimani.
Sain niin paljon uusia ideoita,
uusia suunnitelmia tulevaisuuteen.

Kerron pian lisää, kun nousen ja laskeudun taas näitä askelmia...

Sanna

Ihanaa Vappua lukijani <3





tiistai 3. huhtikuuta 2018

Tartu käteen niin mennään...


Terveiset lumimaasta.

Se oli silmänräpäys,
tunsin kuinka jalat pettivät alta
ja lähdin valumaan alas navetan katolta.
Tipahdin ison lumikinoksen päälle,
vyötäröitä myöten siihen upposin.

"Tartu käteen
niin mennään,
lennetään läpi vuosien..."

Kolmatta päivää pelastimme lumen alla painuvaa navettarakennustani.
Minä ja sinä.
Viimeisellä lapion iskullasi me yhtäaikaa tipahdimme
peppu edellä katolle,
yhtäaikaa me samaan tahtiin tipahdimme kinosten syvyyksiin.
Katsoimme toisiamme ja nauroimme vain.


Naapurilta tuli viestiä;
"kuulimme kuinka tulitte alas katolta,
naurun remakka kuului tänne saakka..."


"...tuulen lailla 
sinun kanssa,
kevyesti kuin höyhenen..."

Palaan ajassa noin kaksi kuukautta taakse päin.
Olin samaiselle naapurilleni uhannut lähteväni täältä,
"en enää yhtään talvea selviä yksin".
Hän vain nauroi minulle ja komensi minut lähtemään kuntosalille,
olinhan juuri hankkinut salikortin itselleni.

"Tiedä mitä sieltä sinulle löytyy" 
hän jatkoi
ja minä vain tuhahdin.


Kaksi päivää tästä puhelusta kohtasin silmäsi.
Katseemme kohtasi siitä eteenpäin yli viikon ajan,
juurikin tällä kuntosalilla.

Kuka sinä olet?

Lopulta rohkenin puhumaan.
Onhan todella luontevaa aloittaa keskustelu auton webastosta.
Siitä seuraavana iltana juttelimme kuntosalin käytävällä.
Siitä seuraavana iltana kuntosalin tuulikaapissa.
Ja sitten kaupan pihalla.

Kunnes pyysit minut kotiisi iltateelle.

Tästä hetkestä alkoi meidän tarinamme.

Olet pitänyt tästä hetkestä lähtien huolen,
että me muistamme nauttia.
Kerrot minulle ehkä huonoimman vitsin ikinä,
ja sinä saat minut nauramaan.
Leikimme kaupan käytävällä ostoskärryillä,
olemme tyynysotasta ennen nukkumaanmenoa.
Piirrät lumipallolla selkääni sydämen.
Sinä huolehdit minulle polttopuita,
kun ne pääsivät loppumaan.
Teet minulle ruokaa,
kun olen väsynyt.

Elämä on koetellut minua epäreilusti viime aikoina,
tarjoat olkapääsi
ja muistutat, että me selviämme.
Tänään teit autooni huollon.

Olin lähdössä Korpikuusesta etelään,
mutta kohtalo jälleen kerran puuttui peliin.
En joudu luopumaan kodistani,
en maailman parhaimmista naapureistani,
näistä maisemista,
enkä myöskään joudu selviytymään enää yksin.

Tällaisen yli 175cm korkean lumikinoksen pudottaminen katolta voi olla oikeasti jännittävä ja erilainen kokemus,
jos olo on onnellinen ja rinnalla kaveri, jonka kanssa elämä hymyilee,
sekä on yhtä sissi ja hullu kuin minäkin :D


Elämässäni taas kääntyi uusi sivu.
Minun seikkailuelämässäni.

"Miten joku blogi voi olla minua tärkeämpi?"
Mutristit minulle leikkisästi suuta ja astelit ulos kuntosalin ovesta.

Te lukijani olette minulle myös tärkeitä,
annan teille aikani
siksi olemme tulevan yön erillämme.

Kauniita unia.

Sanna

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Otin kiinni taas onnellisuudestani, koska päätin niin.


Istuin siinä tyhjässä aulassa.
Katselin tyhjiä penkkiriviä,
aulassa haisi tupakka.
Tupakkahuoneen ikkunoista näin miesporukan.
Yksi käveli hermostuneena kertakäyttömuki kädessä.
Yksi näpräili puhelinta,
kolme juttelivat rennosti.

Aulaan saapui kaksi miestä salkut kädessä, 
puvut päällä.

Istuin käräjäsalin aulassa.
En tuntenut mitään.
En tiennyt mitä odottaa.

Olin todella oudolla ja vieraalla maaperällä.

Istunto minun osaltani alkaisi hetken päästä.

Kotiin päästyäni olin kuin unissakävelijä.
Unessa, mutta liikkeessä.
Nukuin yöni huonosti.
Paha kuiski korvaani.


Viiden aikaan aamulla sanoin itselleni,
että tästäkin sinä selviät,
kohta jotain hyvää tapahtuu.

Aamupäivällä soi puhelin.
Kiinteistövälittäjä Helsingistä on erittäin vakuuttunut minun ammattitaidostani,
ja hän haluaa alkaa kanssani yhteistyöhön.

Ajattele.

Hän soittaa tänne Korpikuusen keskelle,
vaikka hän asuu sisustussuunnittelijoiden mekassa.
Hän haluaa minut.
Hän sai minut tuntemaan itseni taas erityiseksi,
hän sai minut nauramaan,
ja uskomaan.
"Hyvä tulee hyvän luo"
- hän kertoi."

Lähden kohta käynnistämään autoni tyhjäkäynnille.
Webasto on jälleen rikki ja auton on käynnistyttävä kuuden ja puolen tunnin päästä yöpakkasen ollessa toivottavasti ei liian paljon.


Kiiruhdan yön pimeyteen,
jotta olen aamulla aikaisin työkohteessani etelässä.
Kolme asiakasta
ja kaksi yhteistyökumppania odottavat minua.

Elämä repii väliin veden alle.
Kohdallani liian usein,
mutta joka kerta nousen pintaan ja uin rantaan.

Koska päätän niin.
Niin kauan kuin onnellisuuteni on käsissäni,
niin kauan minä nautin siitä joka ikinen päivä.

Kesken uunin lämmitysten,
puiden haun,
pakkaamisen, työn teon sekä siivouksen - kaiken tämän keskellä etsin käsiini värityskirjan.
Laitoin taustalle soimaan pianomusiikkia,
teroitin puuvärit ja unohdin pieneksi hetkeksi ulkomaailman.



Toivotan itselleni turvallisia kilometrejä.
Toivon, että uni tulee ja jaksan melkein 24h työpäivän ja viikon työmatkan suorittaa kunnialla.

Sanna










torstai 8. maaliskuuta 2018

Luota siihen että elämä kantaa.


Katselin siinä makuuhuoneessa maatessani kattolistan alla juoksevaa sähköjohtoa.
Katselen sitä aina, kun sängylläni pohdin ja suunnittelin.
Minähän teen töitä oikeastaan aina,
luova työ työskentelee melkein joka hetki minun ollessani hereillä.


Edellisenä päivänä olin miettinyt, että pitäisi ehkä jotain mainosta miettiä.
Kainuun aluetta voisi taas muistuttaa olemassaolostani.
Nousin sängyltä.

Puhelin soi.

Naisääni esitteli itsensä.
Puhelimessa oli lehtitoimittaja,
joka tahtoi tehdä minusta ja yrityksestäni jutun kevään
Kajaanin Rakenna-Sisusta-Asu - messujen lehteen.

Asioilla on tapana järjestyä.

Palaan tässä kohtaan taas hetkeksi elämässäni taaksepäin.
Hetkeen,
kun elät sitä elämäsi kulta-aikaa
ja yhtäkkiä huomaatkin seisovasi paljain jaloin pihalla.

Seisot siinä yksin.
Taivaalta satoi ehkä lumirakeita keskellä kirkasta päivää.

Siinä yksin seisoessani päätin,
että elämä saa luvan nyt kantaa.

Annoin elämälle tunnuslukuni,
annoin vapaat kädet,
ja lupasin luottaa.

Se ex-elämä jäi taakse.
Siellä Helsingin ihmispaljoudessa kuljin.
Kävelin paikalliseen istumaan iltaa,
yksin.
Sillä hetkellä tapasin ystävän pyörätuolissa.
Sen illan jälkeen vietimme aikaa yhdessä tehden ikimuistoisia reissuja,
istuimme iltaa,
ja nautimme.

Sain työpaikan.
Sieltä löytyi toinen ystävä.
En ollutkaan koskaan yksin.
Sain elämältä uuden täydellisen kokemuksen.

Elämä etelässä oli aikani parantumiselle.
Sydän oli haavoilla
ja haavat piti parantaa.


Lähdin taas matkaan.
Käänsin uuden sivun.
Korpikuusen elämä oli täydellinen vastakohta Helsingin tapahtumarikkaille päiville.
Taakse jäi hetket, kun mies päätti kävellä takaperin ruuhka-aikaan ihmispaljoudessa kainalossa kolme kahvipakettia.
Jäi hetket, kun näen porraskäytävässä huumausaineiden vaikutuksen alaisena olevan miehen saamassa kohtausta.
Hetket, kun katusoittaja laulaa minulle ja huudahtaa kesken kaiken,
"katsokaa, miten tyylikäs hän onkaan".

Uusi elämäni.

Olin toivonut yritystäni.
Elämä vihdoin laittoi takaoven kiinni, enää ei ollut vaihtoehtoja.
Sen elämä antoi.


Olin toivonut mummonmökkiäni.
Sen elämä antoi.

Entinen helppo elämä on nyt täynnä jännitystä.
Kohtasin vesivahingon,
se valitsi kohteekseen juurikin sen tilan, jota en ollut remontoinut.
Sain uudet pinnat,
vakuutukset olivat kunnossa.


Saan yllättäen uuden erittäin tärkeän ystävän elämääni,
ja se tapahtui yhdellä puhelinsoitolla.
Nyt niitä puheluita otetaan vähintään kaksi kertaa päivässä.

Rahojen ollessa tiukilla muistan käyttämättömän tilini.
Saan laskuni maksettua.

Tarvitsen kipeästi töitä nyt.
Sain Paltamon kunnalta melkein puolen vuoden kestävän projektin.
Oma kuntani on vastannut pyyntöihini jo kolme kertaa.

Minulla oli hieman paha mieli,
ja yhtäkkiä kahvipöydässäni istuu iloisesti nauraen jo aikuinen kummipoikani, 
jota olen nähnyt viimeksi en edes muista milloin.

Ne elämäni enkelit.


Aloitin kuntosalin kolme viikkoa sitten.
Käyn kuusi kertaa viikossa siellä.
Elämä näytti minulle, että kuntosalilla paranee sekä keho,
ja siellä paranee myös mieli....

Luotatko sinä lukijani huomisen päivän kantavaan voimaan?
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"
minulle elämä on sen monta kertaa todistanut.

Paljon on vaatinut töitä, hikeä ihon pinnassa,
valvottuja öitä
ja turhia kipuja.

Mutta niin monta kertaa olen saanut vastauksen.

Kauneinta naistenpäivää.

Sanna