keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pieni hetki kotini historiaa.




Otan käteeni kuvan.
Puheensorina ympärilläni hälvenee,
aikamatkustan menneeseen,
aikaan,
 jolloin en ole vielä syntynyt,
aikaan,
josta en vielä tiennyt.
Katson kuvaa.
Näen pihamaan täynnä elämää,
lapsen naurua,
isännän raavasta työtä,
 emännän katraastaan huolenpitämistä.



Jotain niin kaunista,
jotain niin arvokasta.
En tiennyt, että tämä pihamaa tulee olemaan kotini.
En myöskään tiennyt, että vuoden ajan tekemälleni työlleni tullaan antamaan kiitos.
Ei kiitos naapurilta,
ei kiitos ohikulkijalta.

Kiitos tuli lapsilta,
jotka näitä pihamaita temmelsi.
1938 - 2017 välinen kotini elämä kohtasi.
Kiitollisuus.
Se kuvaa tätä hetkeä.



Jos sinä lukijani muistat siitä,
kuinka kerroin tunteesta,
joka valtasi minut ensimmäisen kerran kun kotiini tupaan astuin.
Kerroin siitä halaavasta ja hyvästä hengestä.
Tunteesta,
kuinka täällä hirsiseinien sisällä olo on turvallinen,
minusta pidetään huolta.

Tänään sain sille tunteelle selityksen.
Kotini ensimmäinen emäntä on ollut tämä tunne.
Hän on huolehtinut jokaisen pysähtyneen kulkijan mukaan leivän.
Piha-aitasta kääri leivän esiliinaansa.
Hän antoi siitä vähästäkin.
Hän ei katsonut kokoa, väriä tai uskontoa.
Kaikki sai sen hyvän.



"Meillä oli ihana ja kaunis lapsuus" - sain kuulla useaan kertaan.
"Kiitos, että olet palauttant kotimme hyvän hengen takaisin" 
Kuuntelin tarinaa varmaan täysin tajuamatta,
millaisen teon olen tietämättäni tehnyt.
Meillä oli uskomaton yhteys.
Kuin olisimme toisiemme aina tunteneet.



On ollut myös surua,
niinkuin varmasti useassa vanhassa kodissa.
Menetystä ja kaipuuta.
"Kun näin tämän kodin kuvia netissä, tuntui kuin rauha laskeutui sielulleni"
- tämän kuullessani tuntui kuin minua olisi kiitetty jostain paljon ylempääkin.
Tunsin jotain suurta samankaltaista yhteyttä talon emännän kanssa.
Eivät sanani riitä kuvaamaan tätä tunnetta.
Hän on selvästi valvonut untani,
hetkinä jolloin olen pelännyt,
hän on selvästi suojellut minua.



Saarnakirja,
emännän yksi tärkeimmistä asiosta.
Tämä kulkeutui kotiini
ja nyt se löysi uuteen kotiinsa lapsenlapsensa luokse.

Ympyrä sulkeutui.

Kiitos.





tiistai 14. maaliskuuta 2017

Tänään oli otsikon keksiminen vaikeinta.

Takkini unohtui auki.
Räntäsade piiskasi vaakatasossa,
se nipisteli kasvoja.
Sade koveni,
se repi.
Sydän paljaana siinä seisoin keskellä pimeän.

"Anna minun löytää kotiini turvaan"
-kuiskasin sateeseen.
"Anna minun löytää voimani taistella sinua vastaan,
pyydän".

Raskain askelin käännyn.
Taistelen.
Ei satuttanut susi,
ei ilves,
tai suojeleva karhuemo.

Ihminen.
Ihminen ihmiselle on susi.
Se ei armoa anna,
ei sääliä tunne.
Se raatelee uhrinsa armotta,
ei elääkseen,
vaan satuttaakseen.

Kotini on avoinna sydämelle,
joka tahtoo suojella,
puolustaa.
Se antaa sielunsa,
se antaa sydämensä
- suojellakseen hänelle tärkeintä.
Minun sydämeni ei ole suojakilpi toisen pahalle.
Se ei ole käytettävissä.

Paha maailma,
kuiskasin aamulla tyynylleni.

Tänäänkin pääsin suuren rakkauteni pariin.
Työni.
Yritykseni.
Tänäänkin sain olla onnellinen kaikesta pahasta huolimatta siitä, 
että minä olen minä.
"Älä Sanna koskaan muutu" 
- sanoi minulle ihminen, joka on työni kautta tullut minulle tärkeäksi.
"Sinä Sanna et rakenna ympärillesi aitaa"
- jatkoi hän selventääkseen, miksi minulle on helppo puhua.

Otin esiin taikasauvani.
Puhalsin.



Maalailen.
Hymyilen.
Juoruilen ihanien ihmisten kanssa.
Nauran ääneen.
Minun, eikä sitä kukaan koskaa ota pois.



Ehkä vähän "mustavalkoista", mutta tämä on se sama päiväkoti, 
joka pitää sisällään jo useita upeita värejä…




Jäi ennen kuvat osasta huoneista ottamatta,
mutta tässäkin oli punatiiltä ja pastellin sävyä…


"Helppohan se on nättiä pintaa nättinä maalata"
- antoivat miekkoset tytölle kivan kommentin, joka totta kai aina mieltä lämmittää.
Kulkee hän enemmän vaatteet maalissa,
kuin oikeasti nättinä.


…aamulla taas tämän saman virkapuvun puen ylleni ja alotan uuden upean kohteen.
Kädet syyhyää jo.

- Sanna -

tiistai 21. helmikuuta 2017

Uskalsin yrittää - puusängyn entisöintiä.

"Oletko sinä Sanna?"
- kysyi iloisesti tänään naishenkilö kävellessäni koulun pihalla.
"Tunnistin sinut blogisi kautta".
Sain sylillisen kehuja mukaani.

Hetki tuntui hyvältä.

"Sinä kirjoitat tavalla, johon pystyt eläytymään täysin"
- tarinoi toinen ihana naishenkilö myöhemmin iltapäivällä.
"Kirjoituksesi koukuttaa"

Juuri äsken sain puhelun tuntemattomasta numerosta.
75-vuotias naishenkilö soittaa.
"Olen kuullut, että sinä pystyt melkein ihan mihin tahansa".
"Tämä kunta tarvitsee sinua".
Sain pyynnön lähteä kunnallisvaaliehdokkaaksi,
se oli jo kolmas kerta.

Puhelun jälkeen jäin ajatuksiini.
Nojasin tiskipöytää vasten ja kurkistin vieressäni olevaa kahvikuppia;
sielläkin oli hiirenpapana.
Hiiri oli vallannut keittiöni.
Hän oli myllännyt kaikissa laatikostoissa.
Tiskikone pyörittää astiostoani läpi.

Otin ilmastointiteippiä lisää,
tukin viimeisen lattiarajassa olevan kolon.
Ei hiiri lannista.

Ei edes korkeat lumikinokset.
Oli lämmin keli pudottanut navetan katolta lumet alas,
puiden haku hetkeksi hidastui,
mutta se ei estynyt.


Mietin hetkeä elämässäni vuosia taaksepäin.
En olisi voinut ikinä olevani tilanteessa,
jossa minut haluttaisiin ehdolle vaaleihin.
"Tämä on tuhannen taalan juttu, en päästä sinua käsistäni"
- päätti Rouva puhelun.

"Uskalla aloittaa,
kyllä sinä onnistut".
Työhuoneessani seisoi vanha puusänky vailla kaunistautumista.
Eihän tämä oikeastaan ole lainkaan koulutusta vastaavaa,
mutta haluan silti työn toteuttaa.


Istuinosa puuttui.
"Tahtoisin samanlaisen kuin sinun pöytäsi kansi on"
oli asiakkaani pyyntö.

Kaksi päivää aiemmin olimme puolisoni kanssa tehneet löydön navettani vintiltä.
Iso kasa vanhaksi patinoituneita viisi metriä pitkiä lautoja.


Näistä taiomme kansi osan.

Irroneet puuosat liimaukseen.
Kuten kuvasta huomaa, ei ole tyttö ihan täysin valmistunut ottamaan vastaan entisöintitöitä ;)
Mutta se on vain hidaste.


Kun aloitan,
en osaa lopettaa.
Saunan jälkeen minä vain pienesti vielä…


Taustalla soi musiikki.
Olen unelmissani.

Istuinosan tekemiseen tarvitsin puolisoni apua.
Vinot vääntyneet laudat eivät välttämättä halua olla kanssasi samaa mieltä.




Toteutin juuri jotain sellaista,
mitä en olisi uskonut osaavani.
Minä uskalsin yrittää.

Sain äsken keväällä alkavasta isosta projektista tarjouksen hyväksymisen sähköpostiini.

Tunnen kiitollisuutta.

- Sanna -



maanantai 6. helmikuuta 2017

Muutaman kilometrin elämysmatkani.

Hiljennän autoni hyljätyn talon lähellä.
Katson sen nukkuvaa ulkokuorta,
hiljaa täynnä elämää olleita ikkunaruutuja.
Ei kajasta valo,
ei lapsi paina kasvojaan ruutuun.
Usein katsoessani näitä lumiharson kietoutuneita koteja mietin,
millaisen elämän nämä seinät mahtoikaan asujalleen antaa.
Koti on vanha.
Silloin elämä on ollut erilainen.
Niin monta syntymää,
niin monta kuolemaa.


On olemassa hevoskuiskaajia.
Tahtoisin olla hylättyken kotien kuiskaaja.
Tahtoisin lukea näiden seiniltä menneen elämän,
kuulla sen naurun,
kuulla sen itkun.
En puhu kummituksista,
puhun valokuvista ja muistoista.
Tarinoista.


Luonto elää kodin nukkuvan ympärillä yhtä upeana vuodesta toiseen.
Asukkaat tulee ja menee,
luonto ei hylkää.
Talo vanhus on kasaan jo lyyhistynyt.
Miten monta tarinaa ovat nämä puut nähneet?



Tein tänään matkan postikorttimaisemiin.
Se maksoi muutaman kilometrin verran dieseliä.
Haluan sinulle lukijani näyttää, mitä minä jokaisella kauppareissullani näen.
En pelkästään näe tätä maisemaa,
näen tarinoita.
Tiedätkö, käännän satukirjan sivua
ja jatkan lukemista.



Kuin lapsi saan minäkin poistua hetkellisesti arjesta.
Kivuista ja säryistä,
sukellan puhtauteen.
Tänään minä tarvitsin tällaisen matkan.



Tunsin kiitollisuutta.
Elämäni on.
Ei näkynyt elämää ikkunaruudun.


Antaa kodin vanhan nukkua,
luonto ympärillä heräilee kaamoksestaan.
Aurinko tervehtii meitä.


- Sanna -



perjantai 3. helmikuuta 2017

Päiväkodin stailausta.



"Tiedätkö Sanna miten olemme odottaneet sinua"
- totesi iloisesti hymyillen päiväkodinjohtaja tervehtiessäni minua.

Olin ottamassa vastaan yritykseni haastavinta työkeikkaa.

Päiväkoti.
Asiakkaanani ovat lapset,
ja henkilökunta.

Päiväkoti.
Se on lapsesi työpaikka.
Lapsi viettää suurimman osan päivästään siellä.
On tärkeää, että paikka on hänelle mieluinen,
viihtyisä ja lapsen näköinen.

"Tämä paikka tarvitsee ehdottomasti värejä"
- ajattelin kun katselin ympärilleni.

Aloin töihin.
En tuolloin todellakaan osannut arvata,
millaisen haasteen vastaanotin.
Olin maalannut melkein viikon,
sen jälkeen tajusin pyytää apuvoimia.
Aika on tällaisessa kohteessa aina rajallinen.

Tässä välissä siis annan nöyrimmän kiitokseni Puolangan kunnan ammattitaitoisille apulaisilleni. 


Työt eteni ja valmista jälkeä syntyi.
Tummuneen mäntypuun maalamiseen saikin tehdä väliin vetoja jopa kuuteen kertaan.
Mutta nämä vedot kannatti tehdä.



Nähdessäni salin kaapinovet, tiesin heti että niihin tulee väriä kunnolla.
Halusin raikkautta, mutta myöskin sitä lapsenmielisyyttä.




Minulla on suunnitelma aina valmiina.
Mutta ei ole tainnut olla kohdetta, etteikö suunnitelma olisi elänyt sitä mukaan kun valmista pintaa syntyy.
Tällä kertaa päätimme yhdessä tuumin ihanan henkilökunnan kanssa laittaa tähän takan ympärille väriä enemmän.



Nukkumahuoneesta halusin tehdä rauhallisen,
raikkaan ja tähän päivään kuuluvan.



Valkoinen, pehmeän harmaa ja koivu ovat mielestäni todella kaunis kokonaisuus yhdessä.



"Sinä Sanna saat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin tästä suorituksesta"
- nosti topakka tyttö sormensa vielä pystyyn tehostaakseen sanomaansa.
Siinä se tuli.
Paras ja tärkein kiitos.

Samassa uudistimme keittön.
Sen oli jo aikakin päivittää,
30-vuotta oli vanha keittiö palvellut ruokailijoitaan.
Entinen laitoiskeittiö muutettiin tämän päivän tarpeita vastaamaan.



Pieniä korjauksia vielä tarvitaan,
mutta onhan näissä uusissa tiloissa nyt aivan eri kiva työskennellä.



Nythän täälä voisi vaikka tanssia, kun tilaa on niin kivasti ;)
Keittiön asensi paikallinen keittiöfirmamme Kaluste Väisänen Oy.



Alle viikossa oli vanha keittiö purettu ja uusi asennettu paikoilleen.
Jouluviikolla ahkeroimme jokainen tekijä, lapset palaavat kohta takaisin työpaikalleen, aika oli todellakin rajallinen.



Jos ihmettelet tason alla olevia aukkoja, niissä säilytetään ruokailuvaunuja.
Kuvanotto aikana pienet asiakaani juuri ruokailivat.
Kysyin heiltä, ovatko he viihtyneet uusissa väreissä,
kuorona he huudahtivat "Joooo".

Tämän kohteen remontti vielä jatkuu,
siitä saatte taas lisää kuvia kun on valmista pintaa.

Kiitos myös päiväkodin henkilökunta mahtavasta asenteestanne.
Yhdessä me onnistumme.

Tähän loppuun laitan nöyrimmän pyyntöni.
Tämä blogini on vahvin markkinointikanavani,
tätä kautta minulle tulee 95% työtilauksista.
Jos sinulle lukijani tulee tunne, että haluaisit jakaa päivitykseni, 
tykkäisin kovasti jos niin tekisit.
Ja pieni kommentti aina mieltä lämmittää.

Kiitos <3

- Sanna-