tiistai 1. maaliskuuta 2016

Kaiken se kestää.

Kahden viikon päästä meillä tulee puoli vuotta täyteen yhteistä eloamme Luolamieheni kanssa.
Puoli vuotta.
Meidän maljakossamme ei ole ruusuja näkynyt. Meillä ei ole kirjoitettu rakkausrunoja.
Ei ole ollut vaaleanpunaisia unelmia.
Meillä on jotain suurempaa.
Se on jotain sellaista, jota ei voi laittaa pöydälle todisteeksi rakkaudestamme.
Sitä ei voi kehystää eikä edes valokuvata.

Se on voimamme.
Tahtomme.
Se on tunne, joka kietoutuu, punoutuu ja lujittuu kuin laivan jöölinki. 
Köysi, jolla laiva kiinnitetään satamalaiturin pollariin.
Köysi ei anna myrsyn viedä laivaa mukanaan.
Se pitää kiinni,
lujasti.


Jos olisin puoli vuotta sitten tiennyt, mikä minua odottaa, en olisi uskaltanut hypätä kyytiin tuntemattomaan.
Onneksi minulla ei ollut kristallipalloa.
Tunsin vain tunteen, että meillä on tulossa jotain suurta.
Kerroin eilen ystävälleni, että olemme kokeneet yhdessä  asioita kymmenen vuoden edestä. Olemme ratkoneet sellaisia ongelmia jo suhteemme alkumetreillä, jollaisia ei välttämättä koskaan pariskunta kohtaa.
Olemme rakentaneet.
Purkaneet.
Uudelleen rakentaneet.
Seuraavaksi on purkuvaihe taas tulossa.
Uuden kodin ostamisesta on pankin kanssa neuvottelut loppusuoralla. Juuri äsken lopetin puhelun miekkoseni kanssa. Pyysin hänet varmistamaan, että meille on kuljetus tiedossa, jotta saamme keittiön vietyä mukanamme.
Olen katsellut uusia sohvia netistä. Vanha sohva ei voi lähteä mukaan, sillä se on kangasta ja sen puhdistaminen ei välttämättä onnistu. Kauemmin olleet vaatteet jäävät tänne, homeen haju ei irtoa niistä pesemällä.
Olemme joutuneet törmäyskurssille enemmän kuin usein viime viikkojen aikana.
Luolamieheni joutuu hyvästelemään oman kotinsa. Hyvästelemään suurimman osan elämäänsä, jonka eteen hän on raatanut töitä - se jää tyhjilleen. 
Kohta elämää täynnä olevista huoneista tulee elottomia. 

Hyvästeille ei ole juuri nyt aikaa. Surulle ei ole nyt aikaa. Eteenpäin on mentävä.
Elämä meni taas pikakelauksella eteenpäin.
Tein päivässä liiketoimintasuunnitelman.
Jouduimme antamaan kaikkemme uuden kotimme eteen.
Sain eilen starttitaha- ja yrityslainapäätöksen.
Samaan aikaan kun suunnittelen uuteen kotiin muuttoa, polkaisin samoilla tulilla yrityksen pystyyn.
Uusi koti on tutkittu homekoirilla ja vielä tälle viikkoa tehdään kuntotarkastus.
Minua lohduttaa ajatus, ettemme ole yksin. Tunnen kuinka meille lähetetään voimia. 
Se voima on toinen ihminen.
Puolisoni tuli eräänä päivänä tavallista myöhemmin töistä kotiin.
Hän laski eteeni suklaarasian.
Hänen asiakas lähetti koko meidän perheellemme halauksen.
Rasian päälle oli teipattu paperi, jonka päällä luki:

"Eheytymistä"

ja sisällä oli runo:

"Ole rohkeampi,
älä ajattele menneitä.
Elä tätä päivää,
katso purppurapilviä,
kuinka rohkeasti ne purjehtivat
purjehdi sinäkin.
Yhtä rohkeasti kuin purppurapilvet.
Ota vastaa sade,
ota vastaan lumihiutaleet,
sillä ne elvyttävät sinua,
raikastavat sinua,
antavat uutta voimaa.

Siis katso horisonttiin.
Voit vielä nähdä laskevan auringon,
sen viimeiset säteet ja lupauksen;
nousen taas huomenna."


Kiitos sinulle, minulle täysin tuntemattomalle ihmisille tästä.
Tämä runo on tässä työpöydälläni ja näen runon sanoja jokainen päivä.
Ne antavat voimaa hetkellä, jolloin oma uskoni horjuu.

Kevätaurinko jo lämmittää.
Me saamme nämä lämmittävät säteet mukaamme. 
Ne valaisevat polkumme kohti uutta elämäämme.
Käännämme kohta sivun,
haluathan sinäkin nähdä
millainen tarina meitä odottaa?