sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Asun Suomen surkeimmassa paikassa ja olen ylpeä siitä.

"Kainuu on Pohjoismaiden surkein paikka…" 
Kirjoittaa Iltasanomat helmikuun 16. päivänä 2016.
"Sijoitusta painoivat heikot työllisyysnäkymät, muuttoliike ja vanheneva väestö."

Se on varmastikin hyvin pitkälle näin ja se on äärimmäisen surullista.
Iltasanomat ovat valinneet vielä otsikon alle kuvan sadepilvistä Kuhmon yllä.
Minä en näe sadepilviä asuinpaikkakuntani yllä.
Näen kauniin luonnon.
Luonnon, joka tarjoaa sinulle elämysmatkan kaikessa puhtaudessaan.
Miten kukaan voi sanoa tätä paikkaa surkeaksi?


Luin netistä löytynyttä Kajaanin ammattikorkeakoulun Jari Järviluoman tekemää Kainuun maakuntakuvatutkimusta vuodelta 2012.
"Puhelinhaastattelujen ja postikyselyn perusteella Kainuussa on parasta alueen luonto.
Puhdas luonto, luonnonläheisyys, metsät, vaarat, erämaat, eläimistö ynnä muut vastaavat. Rauha, hiljaisuus, puhtaus, avaruus, maisemat, kauneus ja retkeilymahdollisuudet" Otin lauseita, joissa kerrottiin tutkimukseen osallistuneiden kommentteja Kainuun parhaista puolista.


"Piste Suomen kartalla hämmästyttää - miksi täällä on näin lumista?" Kirjoittaa Iltasanomat vuonna 2012.
"Puolangan automaattinen mittausasema on vaaran päällä. Paikan korkeus vaikuttaa siihen, että aikaisessa vaiheessa maahan satanut lumi säilyy Puolangalla lumena eikä muutu vedeksi kuten muualla" - toteaa meterologi Henri Nyman ilmatieteen laitokselta.


Istummeko aarrearkun päällä? 
Meillä on jotain sellaista, minkä moni muu on menettänyt eikä tule sitä koskaan takaisin saamaan.
Sain ajatuksen tämän päivän blogitekstiin Luolamieheni kanssa tehdystä maakuntamatkailusta. Nappasin kameran varmuuden vuoksi mukaan. Ajelimme monta tuntia postikorttimaisemissa. 
"Haluaisin tämän kauneuden näyttää maailmalle" - juttelin miehelleni kuvatessani auringon säteitä lumisten puiden oksilla.

 

Kävimme Paljakan luonnonpuistossa, jossa kasvavat Suomen pisimmät kuuset. Kunnassa sijaitsee luonnonsuojelualue, joka on kasvillisuudeltaan sekä maisemallisesti Suomen arvokkaimpia luonnonsuojelualueita.


Olen surullinen siitä, että ihminen pakotetaan lähtemään synnyinseudultaan työn perässä muualle. Pakataanko kohta koko Suomi etelään asumaan? Jätetään vanhukset pitämään huolta Suomen ylpeydenaiheestamme?
Asuin puolitoista vuotta Helsingissä enkä kaipaa sieltä mitään muuta kuin ystäviäni. 
Se jatkuva kiire. 
Elämää kellokortti kaulassa sai ahdistumaan. 
Ei ollut aikaa oikealle elämälle. Olin outo lintu istuessani katukivetyksellä nauttien auringosta ihmisvilinän keskellä. Ainoina juttelukavereinani olivat hampaattomat reilun alkoholin vaikutuksen alaisena olevat mieshenkilöt - heillä oli aikaa istua viereeni.
Sain varoa omalla takapihallani etten astu huumepiikin päälle. Sain omin silmin nähdä käytävälläni makaavan miehen, joka piikitti liikaa. Elokuvaa vuokratessani sain varoa, etten jää huumausaineen vaikutuksen alaisena olevan nuorisoporukan riehuimsen alle keskellä päivää.

Täällä kiireetön elämä pitää minua todellakin kädestä kiinni.
Kaupan kassalla edessä oleva vanha herra nostaa jopa kävelykeppinsä hihnalle. Juttelee myyjälle kuulumisiaan samalla kun kaivaa kolikoita kukkarostaan.
Täällä on aikaa kuunnella. On aikaa toiselle. Sinusta välitetään.
Luolamies kertoo ihmeellisiä tarinoita - "He asuvat kodissaan ilman sähköä, juoksevaa vettä ja käyvät ehkä kerran kuukaudessa kylällä…" kuuntelen kuin upeaa satua.
Omasta mielestäni olen saapunut satumaailmaan, jota maailman pahuus ei löydä. 
Täällä luonto pitää meidät turvassa.
Se pitää huolta omistaan.





perjantai 26. helmikuuta 2016

Elämysmatka äitini synnyinseudulle.

"Katopa Sanna millainen tila minulla on tässä sängyssä nukkua" - pyysi äitini minun katsomaan, kuinka pienellä alueella hän sängyllään oli. Kuulin isäni puhuvan prosenteista ja perustelevan tilajakoa vertaamalla heidän kokoihinsa ja persooniinsa. "Minä olen 80% ja sinä olet 20%" - jatkoi isäni luentoaan.
Vastakohdat täydentävät toisiaan?
Mennessäni omalle pedilleni en voinut olla hymyilemättä näiden kahden jutustelua. 
Tiedän todellakin mistä suurimman osan persoonaani olen saanut.
Olen tullut myös siihen tulokseen, että vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan.

Muistin erään keskiyön tapahtuman korpikuusen kodissamme. 
Meillä puhkesi Luolamiehen kanssa valtavan paineen ja suurten remonttien voimasta keskellä yötä riita. Suuttuessani lataan itseeni sellaisen määrän energiaa, että sillä voimalla oikeasti lämmittäisi kokonaisen kylän kodit!
Nousin sängystä. 
Matkalla eteiseen ajatuksen voimalla tyhjensin koko kodin - käärin matot rullalle, otin verhot ikkunoista ja tungin auton peräkonttiin jääkaapit ja ruokapöydät tuoleineen. Onneksi vain ajatuksen voimalla ;).
Varmistin, että minun lähtöni nähdään. "Tulet katumaan! Et ikinä saa minunlaistani naista tilalle" - sihisen hampaideni välistä jo melkein puoleksi nukkuvalle miehelleni. Luolamies kääntyy kuin hidastettuna, katsoo minua pieni hymy huulilla kysyen;
"Kelkkailemaanko sinä olet lähdössä? Keskellä yötä? Siellähän on kylmää ja pimeää ja eihän sulla ole edes moottorikelkkaa…" 
Olisin voinut lyödä tyyppiä pehmustetulla pesäpallomailalla ilman niitä pehmusteita.
Tiesin näyttäväni idiootilta oven raossa ja mikä pahinta Luolamies sai minut hymyilemään kesken riitatilanteen.
Hävisin.
Onneksi.
Jos Luolamies lähtisi jokaiseen minun tunnekuohuun mukaan, olisin saanut aika päivää sitten palata maitojunalla takaisin :D 
Vastakohdat sopivasti todellakin tasapainottaa.

Maanantai-iltana saavuimme äitini synnyinseuduille Sieviin. Meillä oli pientä pintaremonttia luvassa hieman alkeellisimmissa olosuhteissa. Nukumme asuntovaunussa, joka toimii "kotina" siihen saakka kunnes tämä kuvan ihanuus saadaan käyttökuntoon.


Äitin osti synnyinkotinsa.
Olemme päättäneet koko perheen voimin laittaa koti asuttavaan kuntoon.
Minulle luonnollisestikin osui pintojen uudistaminen. 
"Haluaisin pönttöuunit valkoiseksi" - ehdotti äitini kun mietimme uunien väritystä.
"Tällä kertaa ei asiakas saa nyt tätä päättää, pönttöuunit eivät saa valkoista pintaa" - vastasin tietäen, mitä aion uuneille tehdä. 
Molemmissa makuuhuoneissa ovat alkuperäiset hyvin säilyneet tapetit. 
Tapetit totta kai säilytetään ja siksipä minun olikin helppo päättää uunien väritys.



"Oho, tuleepas siitä hieno!" - totesi isäni nähdessään ensimmäiset telan vedot uunin pintaan.
"Sitä pitäisi tosiaankin uskaltaa käyttää värejä rohkeammin" - hän jatkoi ihasteluaan.
Olen ehdottomasti samaa mieltä. 
Uunit ovat kuin huoneen koru.



Lattiaa ei vielä tässä vaiheessa ehditty tähän lilan huoneeseen vaihtaa.

Seuraavana meillä oli projektina eteisen tapetointi.
Se kaikessa helppoudessaan muodostuikin todella työlääksi. Tasoitetapetointi ei onnistunutkaan päälle tapetoitavaksi. Jouduimme repimään tapetit alas ja poistamaan kaikki viisi tapettikerrosta alta. 
Ja jotta työ ei olisi ollut liian helppoa, päätin kaataa tuossa rappusilla olevan liisteriastian vaatteilleni ja lattialle - liisteriset vaatteet sekä hengenvaarallisen liukas lattia oli oikeinkin kiva lisämauste tähän sekasoppaan.



Halusin tehdä eteisestä näyttävän. Lattia maalataan vielä valkoiseksi, korkeat jalka- katto ja peitelistat sekä kattoon kristallikruunu - sanoisinko, että nätti on ;) 

Teimme neljän päivän aikana paljon muutakin, mutta laitan kuvia lisää myöhemmin kunnes on enemmän valmista kuvaa.
Sain kiireisen arjen keskelle pienen elämysmatkan.
Sukulaiset kävivät kylässä päivittäin. Sauna lämpeni joka ilta. Ulkohuussissa hiiret moikkailivat alatasanteella eikä juoksevaa vettä ollut saatavilla.
Tykkäsin! 
Palaan tähän projektiin myöhemmin.

Aurinkoista viikonloppua lukijoilleni <3

Ensi viikolla tapahtuu taas paljon...



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Missä sydän siellä koti!

Johdannossa kerroin tunteesta. 
Tunteesta, joka kiiri läpi kehon. Tunteesta, joka varmistaa sen, että olet kääntymässä risteyksessä juuri sinulle tarkoitettuun suuntaan.
Tänään tämä tunne otti minua kädestä kiinni.
Kävimme tänään meidän mahdollisessa uudessa kodissamme.
Se on sopivasti karu. 
Se on sopivasti rosoinen.
Epätäydellisen täydellinen.
Näin jo sieluni silmin meidän pienen perheemme istumassa leivinuunin lämmössä pelikorttia pelaillen.
Hymyilin.

Pidän teitä nyt kuitenkin vielä jännityksessä. En avaa edes ulko-ovea teille.
Palaan elämässäni vuosia taaksepäin.
Meidän homelöydöksen jälkeen on ollut paljon puhetta ennen vanhaan ja tämän päivän talojen rakentamisen eroavaisuuksista.
Minun ja ex-puolisoni yhteinen koti valmistui vuonna 2009. Siitä päivästä lähtien neljän vuoden ajan taistelimme rakennusliikkeen tekemistä rakennusvirheistä. Lista oli loputon. Valvonta oli pettänyt jo alkumetreillä. Tee se itse - miehet kävivät leikkimässä työmaallamme leikkimökkiä rakentaen. Isi unohti seurata poikiensa naulan naputusta ja lopputuloshan oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä.
Kotimme saivat kauniit pinnat. 
Suorastaan täydelliset. 
Jokaista listaa ja vedintä myöten suunnittelimme kaiken itse. Jokainen tapetti ja laatta asennutettiin ammattilaisen ottein. 
Mutta niin myös tämän kodin seinät alkoivat kuiskia.



Ennen vanhaan kotia rakennetiin rakkaudella. Jokaista käsinveistettyä hirttä kunnioitettiin. Rakennustekniikka oli vastuullista eikä virheitä hyväksytty.
Tänä päivänä elementtitaloja nousee kuin sieniä sateella. Päivässä koti on pystyssä. Seinät tiivistetään. Seiniltä viittä vaille viedään happi. Rakentamisen tahti on hurja. Virheitä katsellaan läpi sormien liian usein. Kilpailu kiristyy. Aikataulu on tiukka ja aidan matalin kohta alitetaan usein.
Millaisen ongelman äärellä olemme näiden elementtitalojen kohdalla 30-vuoden kuluttua?
Haluaisin olla väärässä. Mutta sain omin silmin todistaa, ettei rakentamisessa jostain syystä kaikkia koske samat pelisäännöt.

Sain kuitenkin tuntea elämää uuden kodin täydellisyyden yltäkylläisyydessä. 
Moni kakku päältä kaunis - kertoiko se minun sen hetkisestä elämästäni? 
Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus tuntea ja kokea elämää "rahalla saa ja hienolla autolla pääsee ja hemmetin lujaa, jos vain uskaltaa."
En ikinä osaisi arvostaa tätä nykyistä elämääni. En ikinä olisi tiennyt, että nykyinen elämäni on enemmän minua. Tämä on mielenkiintoisempaa ja jännittävempää. Syvällisempää.

Olenko ensimmäistä kotiani suunnitellessa nähnyt jo tulevaisuuteen? 
Halusin jo silloin yhdistää radikaalisti uuden ja vanhan, kiiltävän ja rosoisen. 



Pienesti haaveilin hirsitalosta, joka olisi minun pakopaikkani.
Tänään kerroin kotimatkallamme Luolamiehelleni, että olen nähnyt tuon tulevan kotimme enneunissani. Olen tiennyt, miten sen sisustan. Olen tiennyt sen olemassaolosta vuosien ajan. En vain ollut löytänyt sitä.
Koti löysi minut.

Minulla oli syyni tuoda elettyä elämääni blogiini. Halusin lukijoilleni näyttää pienen palan elämäni matkaa ennen korpikuuseen matkustamista. Olen pystynyt itkemättä jättämään kaikki nämä kuvissa olevat kauniit pinnat. Tämä koti ei ollut minua varten. Sydän ei löytänyt paikkaa - sen tahti ei rauhoittunut, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni kaiken näyttävän yhtä täydelliseltä kuin samenttikuvioisen tapetin pehmeä pinta.
Se ääni valehteli.

Mutta silti se on ollut elämääni ja kunnioitan sitä. 
Se on osa minua ja se kuuluu minulle.
Ja olen myöskin ylpeä siitä.




Haluan loppuun laittaa kopion vuonna 1961 tehdystä rakennustyöselityksestä. On edelleen harmi, että nykyinen kotimme on vahingoittunut, mutta uskallanpa väittää ettei syynä ole rakennustekniikka. Tämä teksti on jotenkin niin mieltä rauhoittava.



Elämme jännittäviä aikoja.
Sisustusaivoni surraa yötä päivää. En malttaisi pysähtyä. 
Elämässäni avautuu kohta taas uusi ovi.
Yhtäaikaa se pelottaa ja saa sormeni hikoamaan jännityksestä.

Kauniita unia!
Lähden huomenna pienelle matkalle äitini synnyinseuduille Sieviin. 
Pientä pintaremonttia luvassa ;)



maanantai 8. helmikuuta 2016

Pientä pintaremonttia synnyinseudullani.

"Mun kautta tuli kysely, että alkaisitko remppaan yhtä taloa? Miten sulla on niinku tarkoitus edetä?" - sain isosiskoltani noin viikko sitten viestiä synnyinseuduiltani.
Tästä viestistä neljän päivän kuluttua olin tässä talossa. Olen lapsuudessani tässä kodissa useasti vieraillut. Minulle tuli mahtava tunne päästä kymmenien vuosien jälkeen käymään kodissa, joka on ollut lapsuudenkotini naapurissa ja johon liittyy muistoja. 
Sain kunnian tutustua upeaan uusioperheeseen. 
Perheen isä on minulle tuttu, sillä olemmehan käyneet samaa kyläkoulua. Mutta näinä elettyinä vuosina en koskaan ole päässyt häneen tutustumaan yhtä syvällisesti kuin tämän kolmen päivän aikana.
Minut vastaanotti iloinen, huumorintajuinen ja lämminhenkinen tunnelma. 
Vaikka perhe omisti kolme eri sukunimeä, oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. 

Lapset olivat harva se päivä kyselleet vanhemmiltaan, että milloin pääsemme näistä vihreistä seinistä eroon. Tunne jokaisella perheenjäsenellä oli sama, tämä koti kaipaa uutta ilmettä ja mielellään pikakeluaksella.
Perheen äiti on seurannut tiivisti blogiani ja hetken mielijohteesta oli ottanut yhteyttä isosiskooni. Yleensähän nämä hetken mielijohteet johtavat parhaimpiin lopputuloksiin.

Tiukan aikataulun vuoksi en päässyt käymään paikan päällä ennen suunnitelman tekoa. Tein pintamateriaalisuunnitelman pelkkien kuvien perusteella. Ajoin täältä Puolangalta suoraan sisustuskauppaan, ostin tarvittavat materiaalit asiakkaan tilille ja sen jälkeen ajoin itse kohteeseen. Kävin antamassa illalla toimintaohjeet mitä tarvitsee tehdä ennen remontin alkua.
Asiakas säästi hurjasti aikaa ja rahaa antaessaan valtuudet minun päättää.
Luottamus tässä työssä on kaiken A ja O.

Aloimme siis remontin tekoon koko perheen voimin. Työnjako oli selvä. Työmaamestarina toimi 3-vuotias Elsa-tyttö,  joka piti huolen siitä, että työt tehdään ja ne myös tehdään hyvin. Turhaan kehuja oli kalastella, tapettivalintani sekä maalausjälkeni olivat ihan hyviä, mutta hän maalasi paremmin.
En muista milloin minulla olisi ollut työnteossa näin hauskaa. Taustalla soi musiikki, kerroimme elämäntarinaamme toinen toisillemme. Perheen äidin kanssa juttelimme parisuhteen ja uusioperheen haasteista sekä niiden palkitsevista puolista.
Tunti tunnilta kodin ilme muuttui. Mitä enemmän maalasimme, sitä enemmän löysimme lisää maalattavaa. Remonttikärpänen puraisi jokaista ja kaikki halusivat pysyä mukana muutoksen tuulissa.

Pahoittelen heti alkuun taas kuvalaatua. Ennen-kuvat on otettu pimeän aikaan, jolloin tunnelma totta kai on synkempi ja harhaan johtavampi. Mutta aikataulu oli tiukka ja ennen-kuvat oli saatava. En voi olla silti miettimättä tässä samalla muutoksista ihmisiin. Ennen-kuvat otetaan meikittömästä, hieman surullisen näköisestä ihmisestä. Jälkeen-kuvassa on iloinen, valoisa, puhdas ja kauniisti meikattu lopputulos. Eli enkö siis minäkin toiminut tässä ihan oikeaoppisesti ;)



Maalattavaa pintaa oli paljon. Tumma katto etenkin keittiössä tuotti hetkellisesti harmaita hiuksia, mutta saimme kuitenkin hyvän lopputuloksen. Kotiin ei ole ostettu pintamateriaalien lisäksi mitään uutta. Kannustan näissä projekteissa ihmisiä käyttämään kaikkea olemassaolevaa. Miksi heittää pois hyvää ja käyttökelpoista tavaraa?
Minua hymyilyttää hetki, jolloin kysyin perheen äidiltä, et onko hänellä miten verhoja ja mattoja olemassa? Ei kuulemma juurikaan ollut, jotain vanhoja ehkä… Komensin hänet hakemaan tekstiilit näytille. Hänen kätköistään löytyi kaikki se, mitä tarvitsin. Etenkin ihanat pitsiverhot, 
mikä löytö! 
Ja minulle sanottiin, et ei hän osannut nähdä niitä kauniina. Toki mieli muuttui kun saimme verhot ja matot paikoilleen.



Huomatkaa miten kauniisti perheen isän perintölipasto pääsee oikeuksiinsa. Mietimme alkuun, että pitäisikö lipastoon laittaa uusi maalipinta, mutta onneksi emme sitä tehneet.



Leivinuuni todennäköisesti puretaan tulevaisuudessa ja tehdään uusi. Annoimme kuitenkin lisävuosia uunille maalamalla pinnan hiekansävyisellä seinämaalilla. Leivinuunin ilme keveni huomattavasti.


En voinut olla hymyilemättä perheen vanhimman tyttären iloisia hyvästejä vihreille seinille :D Hän taisi olla innoikkain maalari peittämään kaiken vanhan sävyn silmistään.

Ja jälleen kerran tasoitetapetti oli pelastus. Lastulevyrakoja vanhassa rakennuksessa, jossa säämuutokset liikuttelevat seinärakenteita vuosi vuodelta rankalla kädellä, niitä on mahdoton saada siististi muutoin peittoon. Ylitasoittamalla olisi mennyt kaikki aika vain hukkaan, sillä todennäköisesti seuraavat kovat pakkaset olisi repinyt saumat auki.



Työni paras palkka on asiakkaan helpottonut, tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt palaute. Tässä on taas todistetta siitä, miten pienillä muutoksilla saadaan jotain niin suurta. Kolme päivää ja näin paljon uutta pintaa. Rahalla ei voi ostaa sitä tunnetta, mitä tällainen muutos saa aikaan. 
Istuimme projektin jälkeen olohuoneessa. Kysyin, että olisiko teillä lukijoilleni antaa jotain palautetta?
He halusivat kannustaa ihmisiä tekemään pientä pinta remonttia. Vanhaa kunnioittaen voi saada ihmeitä aikaan. He tarvitsivat sen, että heille sanotaan ja ohjeistetaan, mitä kannattaa tehdä. "Emme olisi tätä osanneet itse aloittaa ja toteuttaa. Tilanne oli toivoton, emmekä osanneet nähdä enää kotimme piilevää kauneutta".

Kiitän myös omasta puolestani. 
Sain helminauhaani taas yhden helmen lisää.