sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Asun Suomen surkeimmassa paikassa ja olen ylpeä siitä.

"Kainuu on Pohjoismaiden surkein paikka…" 
Kirjoittaa Iltasanomat helmikuun 16. päivänä 2016.
"Sijoitusta painoivat heikot työllisyysnäkymät, muuttoliike ja vanheneva väestö."

Se on varmastikin hyvin pitkälle näin ja se on äärimmäisen surullista.
Iltasanomat ovat valinneet vielä otsikon alle kuvan sadepilvistä Kuhmon yllä.
Minä en näe sadepilviä asuinpaikkakuntani yllä.
Näen kauniin luonnon.
Luonnon, joka tarjoaa sinulle elämysmatkan kaikessa puhtaudessaan.
Miten kukaan voi sanoa tätä paikkaa surkeaksi?


Luin netistä löytynyttä Kajaanin ammattikorkeakoulun Jari Järviluoman tekemää Kainuun maakuntakuvatutkimusta vuodelta 2012.
"Puhelinhaastattelujen ja postikyselyn perusteella Kainuussa on parasta alueen luonto.
Puhdas luonto, luonnonläheisyys, metsät, vaarat, erämaat, eläimistö ynnä muut vastaavat. Rauha, hiljaisuus, puhtaus, avaruus, maisemat, kauneus ja retkeilymahdollisuudet" Otin lauseita, joissa kerrottiin tutkimukseen osallistuneiden kommentteja Kainuun parhaista puolista.


"Piste Suomen kartalla hämmästyttää - miksi täällä on näin lumista?" Kirjoittaa Iltasanomat vuonna 2012.
"Puolangan automaattinen mittausasema on vaaran päällä. Paikan korkeus vaikuttaa siihen, että aikaisessa vaiheessa maahan satanut lumi säilyy Puolangalla lumena eikä muutu vedeksi kuten muualla" - toteaa meterologi Henri Nyman ilmatieteen laitokselta.


Istummeko aarrearkun päällä? 
Meillä on jotain sellaista, minkä moni muu on menettänyt eikä tule sitä koskaan takaisin saamaan.
Sain ajatuksen tämän päivän blogitekstiin Luolamieheni kanssa tehdystä maakuntamatkailusta. Nappasin kameran varmuuden vuoksi mukaan. Ajelimme monta tuntia postikorttimaisemissa. 
"Haluaisin tämän kauneuden näyttää maailmalle" - juttelin miehelleni kuvatessani auringon säteitä lumisten puiden oksilla.

 

Kävimme Paljakan luonnonpuistossa, jossa kasvavat Suomen pisimmät kuuset. Kunnassa sijaitsee luonnonsuojelualue, joka on kasvillisuudeltaan sekä maisemallisesti Suomen arvokkaimpia luonnonsuojelualueita.


Olen surullinen siitä, että ihminen pakotetaan lähtemään synnyinseudultaan työn perässä muualle. Pakataanko kohta koko Suomi etelään asumaan? Jätetään vanhukset pitämään huolta Suomen ylpeydenaiheestamme?
Asuin puolitoista vuotta Helsingissä enkä kaipaa sieltä mitään muuta kuin ystäviäni. 
Se jatkuva kiire. 
Elämää kellokortti kaulassa sai ahdistumaan. 
Ei ollut aikaa oikealle elämälle. Olin outo lintu istuessani katukivetyksellä nauttien auringosta ihmisvilinän keskellä. Ainoina juttelukavereinani olivat hampaattomat reilun alkoholin vaikutuksen alaisena olevat mieshenkilöt - heillä oli aikaa istua viereeni.
Sain varoa omalla takapihallani etten astu huumepiikin päälle. Sain omin silmin nähdä käytävälläni makaavan miehen, joka piikitti liikaa. Elokuvaa vuokratessani sain varoa, etten jää huumausaineen vaikutuksen alaisena olevan nuorisoporukan riehuimsen alle keskellä päivää.

Täällä kiireetön elämä pitää minua todellakin kädestä kiinni.
Kaupan kassalla edessä oleva vanha herra nostaa jopa kävelykeppinsä hihnalle. Juttelee myyjälle kuulumisiaan samalla kun kaivaa kolikoita kukkarostaan.
Täällä on aikaa kuunnella. On aikaa toiselle. Sinusta välitetään.
Luolamies kertoo ihmeellisiä tarinoita - "He asuvat kodissaan ilman sähköä, juoksevaa vettä ja käyvät ehkä kerran kuukaudessa kylällä…" kuuntelen kuin upeaa satua.
Omasta mielestäni olen saapunut satumaailmaan, jota maailman pahuus ei löydä. 
Täällä luonto pitää meidät turvassa.
Se pitää huolta omistaan.





perjantai 26. helmikuuta 2016

Elämysmatka äitini synnyinseudulle.

"Katopa Sanna millainen tila minulla on tässä sängyssä nukkua" - pyysi äitini minun katsomaan, kuinka pienellä alueella hän sängyllään oli. Kuulin isäni puhuvan prosenteista ja perustelevan tilajakoa vertaamalla heidän kokoihinsa ja persooniinsa. "Minä olen 80% ja sinä olet 20%" - jatkoi isäni luentoaan.
Vastakohdat täydentävät toisiaan?
Mennessäni omalle pedilleni en voinut olla hymyilemättä näiden kahden jutustelua. 
Tiedän todellakin mistä suurimman osan persoonaani olen saanut.
Olen tullut myös siihen tulokseen, että vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan.

Muistin erään keskiyön tapahtuman korpikuusen kodissamme. 
Meillä puhkesi Luolamiehen kanssa valtavan paineen ja suurten remonttien voimasta keskellä yötä riita. Suuttuessani lataan itseeni sellaisen määrän energiaa, että sillä voimalla oikeasti lämmittäisi kokonaisen kylän kodit!
Nousin sängystä. 
Matkalla eteiseen ajatuksen voimalla tyhjensin koko kodin - käärin matot rullalle, otin verhot ikkunoista ja tungin auton peräkonttiin jääkaapit ja ruokapöydät tuoleineen. Onneksi vain ajatuksen voimalla ;).
Varmistin, että minun lähtöni nähdään. "Tulet katumaan! Et ikinä saa minunlaistani naista tilalle" - sihisen hampaideni välistä jo melkein puoleksi nukkuvalle miehelleni. Luolamies kääntyy kuin hidastettuna, katsoo minua pieni hymy huulilla kysyen;
"Kelkkailemaanko sinä olet lähdössä? Keskellä yötä? Siellähän on kylmää ja pimeää ja eihän sulla ole edes moottorikelkkaa…" 
Olisin voinut lyödä tyyppiä pehmustetulla pesäpallomailalla ilman niitä pehmusteita.
Tiesin näyttäväni idiootilta oven raossa ja mikä pahinta Luolamies sai minut hymyilemään kesken riitatilanteen.
Hävisin.
Onneksi.
Jos Luolamies lähtisi jokaiseen minun tunnekuohuun mukaan, olisin saanut aika päivää sitten palata maitojunalla takaisin :D 
Vastakohdat sopivasti todellakin tasapainottaa.

Maanantai-iltana saavuimme äitini synnyinseuduille Sieviin. Meillä oli pientä pintaremonttia luvassa hieman alkeellisimmissa olosuhteissa. Nukumme asuntovaunussa, joka toimii "kotina" siihen saakka kunnes tämä kuvan ihanuus saadaan käyttökuntoon.


Äitin osti synnyinkotinsa.
Olemme päättäneet koko perheen voimin laittaa koti asuttavaan kuntoon.
Minulle luonnollisestikin osui pintojen uudistaminen. 
"Haluaisin pönttöuunit valkoiseksi" - ehdotti äitini kun mietimme uunien väritystä.
"Tällä kertaa ei asiakas saa nyt tätä päättää, pönttöuunit eivät saa valkoista pintaa" - vastasin tietäen, mitä aion uuneille tehdä. 
Molemmissa makuuhuoneissa ovat alkuperäiset hyvin säilyneet tapetit. 
Tapetit totta kai säilytetään ja siksipä minun olikin helppo päättää uunien väritys.



"Oho, tuleepas siitä hieno!" - totesi isäni nähdessään ensimmäiset telan vedot uunin pintaan.
"Sitä pitäisi tosiaankin uskaltaa käyttää värejä rohkeammin" - hän jatkoi ihasteluaan.
Olen ehdottomasti samaa mieltä. 
Uunit ovat kuin huoneen koru.



Lattiaa ei vielä tässä vaiheessa ehditty tähän lilan huoneeseen vaihtaa.

Seuraavana meillä oli projektina eteisen tapetointi.
Se kaikessa helppoudessaan muodostuikin todella työlääksi. Tasoitetapetointi ei onnistunutkaan päälle tapetoitavaksi. Jouduimme repimään tapetit alas ja poistamaan kaikki viisi tapettikerrosta alta. 
Ja jotta työ ei olisi ollut liian helppoa, päätin kaataa tuossa rappusilla olevan liisteriastian vaatteilleni ja lattialle - liisteriset vaatteet sekä hengenvaarallisen liukas lattia oli oikeinkin kiva lisämauste tähän sekasoppaan.



Halusin tehdä eteisestä näyttävän. Lattia maalataan vielä valkoiseksi, korkeat jalka- katto ja peitelistat sekä kattoon kristallikruunu - sanoisinko, että nätti on ;) 

Teimme neljän päivän aikana paljon muutakin, mutta laitan kuvia lisää myöhemmin kunnes on enemmän valmista kuvaa.
Sain kiireisen arjen keskelle pienen elämysmatkan.
Sukulaiset kävivät kylässä päivittäin. Sauna lämpeni joka ilta. Ulkohuussissa hiiret moikkailivat alatasanteella eikä juoksevaa vettä ollut saatavilla.
Tykkäsin! 
Palaan tähän projektiin myöhemmin.

Aurinkoista viikonloppua lukijoilleni <3

Ensi viikolla tapahtuu taas paljon...



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Missä sydän siellä koti!

Johdannossa kerroin tunteesta. 
Tunteesta, joka kiiri läpi kehon. Tunteesta, joka varmistaa sen, että olet kääntymässä risteyksessä juuri sinulle tarkoitettuun suuntaan.
Tänään tämä tunne otti minua kädestä kiinni.
Kävimme tänään meidän mahdollisessa uudessa kodissamme.
Se on sopivasti karu. 
Se on sopivasti rosoinen.
Epätäydellisen täydellinen.
Näin jo sieluni silmin meidän pienen perheemme istumassa leivinuunin lämmössä pelikorttia pelaillen.
Hymyilin.

Pidän teitä nyt kuitenkin vielä jännityksessä. En avaa edes ulko-ovea teille.
Palaan elämässäni vuosia taaksepäin.
Meidän homelöydöksen jälkeen on ollut paljon puhetta ennen vanhaan ja tämän päivän talojen rakentamisen eroavaisuuksista.
Minun ja ex-puolisoni yhteinen koti valmistui vuonna 2009. Siitä päivästä lähtien neljän vuoden ajan taistelimme rakennusliikkeen tekemistä rakennusvirheistä. Lista oli loputon. Valvonta oli pettänyt jo alkumetreillä. Tee se itse - miehet kävivät leikkimässä työmaallamme leikkimökkiä rakentaen. Isi unohti seurata poikiensa naulan naputusta ja lopputuloshan oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä.
Kotimme saivat kauniit pinnat. 
Suorastaan täydelliset. 
Jokaista listaa ja vedintä myöten suunnittelimme kaiken itse. Jokainen tapetti ja laatta asennutettiin ammattilaisen ottein. 
Mutta niin myös tämän kodin seinät alkoivat kuiskia.



Ennen vanhaan kotia rakennetiin rakkaudella. Jokaista käsinveistettyä hirttä kunnioitettiin. Rakennustekniikka oli vastuullista eikä virheitä hyväksytty.
Tänä päivänä elementtitaloja nousee kuin sieniä sateella. Päivässä koti on pystyssä. Seinät tiivistetään. Seiniltä viittä vaille viedään happi. Rakentamisen tahti on hurja. Virheitä katsellaan läpi sormien liian usein. Kilpailu kiristyy. Aikataulu on tiukka ja aidan matalin kohta alitetaan usein.
Millaisen ongelman äärellä olemme näiden elementtitalojen kohdalla 30-vuoden kuluttua?
Haluaisin olla väärässä. Mutta sain omin silmin todistaa, ettei rakentamisessa jostain syystä kaikkia koske samat pelisäännöt.

Sain kuitenkin tuntea elämää uuden kodin täydellisyyden yltäkylläisyydessä. 
Moni kakku päältä kaunis - kertoiko se minun sen hetkisestä elämästäni? 
Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus tuntea ja kokea elämää "rahalla saa ja hienolla autolla pääsee ja hemmetin lujaa, jos vain uskaltaa."
En ikinä osaisi arvostaa tätä nykyistä elämääni. En ikinä olisi tiennyt, että nykyinen elämäni on enemmän minua. Tämä on mielenkiintoisempaa ja jännittävempää. Syvällisempää.

Olenko ensimmäistä kotiani suunnitellessa nähnyt jo tulevaisuuteen? 
Halusin jo silloin yhdistää radikaalisti uuden ja vanhan, kiiltävän ja rosoisen. 



Pienesti haaveilin hirsitalosta, joka olisi minun pakopaikkani.
Tänään kerroin kotimatkallamme Luolamiehelleni, että olen nähnyt tuon tulevan kotimme enneunissani. Olen tiennyt, miten sen sisustan. Olen tiennyt sen olemassaolosta vuosien ajan. En vain ollut löytänyt sitä.
Koti löysi minut.

Minulla oli syyni tuoda elettyä elämääni blogiini. Halusin lukijoilleni näyttää pienen palan elämäni matkaa ennen korpikuuseen matkustamista. Olen pystynyt itkemättä jättämään kaikki nämä kuvissa olevat kauniit pinnat. Tämä koti ei ollut minua varten. Sydän ei löytänyt paikkaa - sen tahti ei rauhoittunut, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni kaiken näyttävän yhtä täydelliseltä kuin samenttikuvioisen tapetin pehmeä pinta.
Se ääni valehteli.

Mutta silti se on ollut elämääni ja kunnioitan sitä. 
Se on osa minua ja se kuuluu minulle.
Ja olen myöskin ylpeä siitä.




Haluan loppuun laittaa kopion vuonna 1961 tehdystä rakennustyöselityksestä. On edelleen harmi, että nykyinen kotimme on vahingoittunut, mutta uskallanpa väittää ettei syynä ole rakennustekniikka. Tämä teksti on jotenkin niin mieltä rauhoittava.



Elämme jännittäviä aikoja.
Sisustusaivoni surraa yötä päivää. En malttaisi pysähtyä. 
Elämässäni avautuu kohta taas uusi ovi.
Yhtäaikaa se pelottaa ja saa sormeni hikoamaan jännityksestä.

Kauniita unia!
Lähden huomenna pienelle matkalle äitini synnyinseuduille Sieviin. 
Pientä pintaremonttia luvassa ;)



tiistai 16. helmikuuta 2016

Salaisuus pinnan alla

Kosketin sen kaunista pintaa. Painoin kasvoni siihen.
Kysyin hiljaa henkeä pidättäen - onko jotain vialla?
Kuljin huoneesta toiseen. Aloin pienoisesti pelätä. Kuin seinät yrittäisivät puhua minulle.
Olin viikkojen ajan katsellut kauniiksi tapetoituja seiniä. Olin joka kerta wc:ssä käydessäni koskettanut seinän rosoista pintaa. 
Yritin kuulla. Yritin nähdä. 
Yritin ymmärtää.

Kun katsomme alla olevia kuvia, voisimme kertoa tehneemme suurten huoneiden sisälle  lapsille suunnistuskartan. 
Tai siinä olisi jokin kiva suunnitelma seuraavasta sisustusprojektistani.
Nämä rastit eivät kuvaa kumpaakaan edellä mainitusta.
Näky on lohduton.
Se on toivoton.
Pohjakuvaan on merkitty kohdat, jotka homekoirat paikansivat. Näissä kohdissa seinää tai lattiaa on epätoivottua elämää. Näissä seinärakenteissa on salamatkustajia kokonaisen miljoonakaupungin verran.
Kotimme on asumiskelvoton.





(Kosteusvahinkopuolta ei ole tutkittu)

Seurasin sydän rinnasta ulos puskien kahden homekoiran koulutettua työskentelyä. 
"Älä anna tämän olla totta!"
Kaksi koiraa. Molemmat kierisvät sadat neliöt tietämättään kollegansa merkinnöistä tai havannoista. 
32 samaa kohtaa nämä ammattilaisen ottein paikansivat. Ne tikuttivat järjestelmällisesti seinät ylhäältä ja alhaalta. Varmistusta varmistuksen perään pysähdyttiin tasan samaan nurkkaan, ne laskeutuvat merkiksi maahan ja odottivat ohjaansa hyväksyntää.
Ihmisen hajuaisti on A4:sen paperin kokoinen.
Koiran hajuaisti on jalkapallokentän kokoinen.
Ei tarvittu selityksiä.


Kolmen viikon kovat pakkaset ja sen jälkeinen lauhtuminen herättivät seinäasukit. Haju puski auki revittyjen pintojen läpi voimakkaana, todella voimakkaana. Kauanko tilanne on ollut tämä, siihen emme saa koskaan vastausta!

Tästä on kulunut viikko. Tuhannet kysymykset sinkoilivat seinille, yhtään vastausta emme takaisin saaneet. Pilkkasiko elämä meitä nyt todella? Mitä teimme nyt väärin? Miksi?
Puolen vuoden työ, remontointi, kauniit pinnat ja upea koti - päivässä unelmamme huuhtoutui hiekkalinnan tavoin aallon mukana mereen. Sinne ne syvyyksiin upposi,
 lupaa kysymättä.

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Pelkoni kävi toteen. Epätoivo otti kurkustani kiinni ja se puristi lujaa. Huusin pelkoani Luolamiehelleni, raivosin ja lopulta vain nyyhkytin.
Tajusin, että asumme paikassa, jossa olemme kaikki alttiina sairastumiselle. Täältä on päästävä pikimmiten pois. 
Kuivasin kyyneleet. Keräsin rohkeuteni ja sihisin seinille - minun unelmaani ette riko!

Löysimme uuden kodin. 
Neuvottelut pankin kanssa ovat käynnissä ja meille näytetään jo vihreää valoa. Olen puhunut puhelimessa tunteja. Olen istunut neuvotteluissa. Selvitellyt asioita ja samaan aikaan suunnitellut mahdollisen uuden kotimme sisustamista.
Uuden kodin ehto on, että siellä on oltava minulle remontoitavaa. Sen pitää olla tarpeeksi rosoinen ja muiden silmiin ehkäpä jopa ruma.
Kodin pitää olla puhdas.
38-luvulla rakennettu hirsikoti upeineen ympäristöineen on painautunut nyt verkkokalvooni.


"Tämä on uusi alkumme! Itseasiassa tästä vasta meidän uusi elämämme alkaakin" - juttelin Luolikselleni. - Mehän lupasimme ettei meitä mikään kaada. Ei ole tiellämme estettä, joka meidän matkamme pysähtäisi - se saattaa hetkellisesti hidastaa, mutta sen jälkeen vauhtimme vain kiihtyy.


Mitä Neulikon koululle tapahtuu? Millainen uusi kotimme on? 
Uusi keittiömme saatiin juuri valmiiksi ja nyt se puretaankin. Keittiö lähtee uuteen kotiin. Haluatko nähdä, miten asennetaan keittiö mittoihin, mihin se ei kuulu? Minkäkin haluan tietää ja nähdä. 
Lupaan sinulle lukijani myös kaiken tämän kuvien kera tarinoida.
Elämämme askeleet menivät viisi askelta taaksepäin, mutta me kävelemme viisitoista askelta eteenpäin - emme luovuta!


"Minä hymyilin, otin riskejä.
Minut pistettiin polvilleni kerta 
toisensa jälkeen.
Sieltä kuitenkin nousin.
Tiedän, että tulen särkymään
vielä uudelleen, mutta tiedän,
että elämä on unelmoimista,
rakastamista, särkymistä,
eheytymistä, mutta ennen 
kaikkea kasvamista.
Mietin miten vahvaksi pitää
kasvaakaan, että olen valmis?"
(Tuntematon)

perjantai 12. helmikuuta 2016

Heppatytön huone.



Olin jo unohtanut tämän oven tai oikeastaan halunnut pyyhkiä sen mielestäni pois. Olin päättänyt pitää huonetta varastona, pelkkä ajatus sen sisällöstä sai pienesti epätoivon tunteen pintaan.
Jouluaattoon oli tasan viisi päivää aikaa ja minun todellakin pitäisi jo itse joulua järjestää.
Mieheni vanhempi tytär oli saapumassa myös joulunviettoon. Mietin nukkumajärjestelyitä ja tulin siihen lopputulokseen, että haluan tehdä tytölle vielä oman huoneen.
Pinkki työmaatakki päälle, hihat ylös ja ei muuta kuin viimeinen rutistus ennen loman alkua.
"No mutta ku…" - Luolamieheni yritti hetken saada jarrutettua päätä huimaavaa vauhtiani. "Ei minulla tässä mene kuin hetki ja huone on valmis" - vastasin puolustukseksi. "Haluan, että kaikilla perheenjäsenillä on omat itsensä näköiset huoneet. Teen tästä heppatytön näköisen huoneen." - jatkoin puhetulvaani samalla kun roudasimme ties monetta sänkyä ylös ullakolle. 

Minulla oli ylimääräisiä tapetteja ja maalia. Alakerran vesivahinko löydöksen vuoksi en jatkanut siellä tapetointia, joten nämä tapetit olivat oikeastaan aika täydelliset juurikin tähän tulevaan huoneeseen. 
Musiikki päälle ja työt alkakoon.

Olemme siis nyt vahtimestarin asunnossa. Tämä huone on jaettu aikanaan kahteen osaan. Seinän takana on siis nuoremman tytön turkoosi huone. Tässä ovien yltäkylläisyydessä tähänkin huoneeseen pääsee kolmannen oven jälkeen.



Samalla kun puuhastelin huoneen seiniä, mietin kalusteita. Lähdin kesken kaiken tutkimusmatkalle ullakon ihan perimmäiseen tilaan. Siirtelin tavaroita ja yllätykseksi löysin alkuperäisen koulupöydän. Pinta oli hieman kärsinyt, joten pesin pinnan maalaripesuaineella ja laitoin uuden maalin pintaan. Saman käsittelyn tein koulutuolille.



Jälleen kerran kalustin ja sisustin huoneen olemassa olevilla tavaroilla. Minusta sisustamisen tekee todella niin paljon mielenkiintoisemmaksi se, ettei sinulle anneta luottokorttia tyylillä "osta mitä huvittaa", vaan joudut käyttämään ajatusta ja aikaa ilman sitä luottokorttia.
Edes unikavereita ei tarvinnut uusia hankkia, niitä oli niin paljon, et väliin mietin missähän itse ihmislapsi nukkuu ;)
Tyttären Leenu sekä minun Emmi ja Chico-koirat valvoivat matkalaisen unta, lämmittivät ja tuhisivat joka ikisen yön sikinsokin sekaisin samassa sängyssä.
Elämän parhautta <3
Ja niin sai joulu vihdoin saapua uusiin kauniisiin huoneisiimme.
Se oli meidän uuden pienen perheen ensimmäinen yhteinen joulu.


Katson juuri työhuoneeni ikkunasta ulos. Ulkona leijailee isoja lumihiutaleita ja maisema on talvisen kaunis. 
Haluaisitko hetkittäin nähdä tulevaisuuteen? Löytää oikean kristallipallon, joka ohjaisi sinua elämäsi poluilla? 
Olemme isojen asioiden äärellä. Ihminen on niin pieni.
Viisi kuukautta on siitä kun tänne ensimmäisen kerran lensin.
Ei sitä osannut arvata, mitä tulemme yhdessä kokemaan.
Käperryin puolisoni kainaloon ja kysyin hiljaa mielessäni, 
miksi?
Pysythän mukana...

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Joulunviettomme alkaa suursiivouksella.

Eletään vuoden viimeistä kuukautta. 
Joulu kolkuttelee ovella ja meidän perheessä tehdään joulusiivousta pintaa syvemmältä - kirjaimellisesti.
Olohuone- ja keittiöremontti kulkivat käsikädessä. Nämä huoneet olivat ensimmäiset tilat, joista siis päätin purkaa mahdollisimman paljon alkuperäistä pintaa esille. Luolamieheni vikisi, mutta teki työtä käskettyä. Hän tunsi olevansa lievästi kotikiusattu pirttihirmun vaatimusten alla. Miten se menikään se lista tavoista, joilla voitat kiistelyn naisen kanssa? 
Muistaakseni paperi alapuolelta on täysin tyhjä ;)

Pienen hetken annoin ajatustani taas asukkaalle, joka oli kaiken tämän levymäärän kantanut kapeeta porraskuilua pitkin kahteen kerrokseen. Me heitimme kaiken vain ikkunasta ulos, ei pitäisi siis näin helppoa työtä hankalaksi ajatella. 
"Miksi te rikotte meidän koko kodin?" - kysyi 10-vuotias tyttö pienesti jo tuskastuneena. Niinpä.
 Sai väliin mielikuvitusta käyttää, että mistä jalansijan löytää liikkuessaan ja minne tällä kertaa jääkaappimme olikaan siirretty. Pari kertaa upposi pystyssä oleva naula crocsieni kumisesta pohjasta läpi.


Eräänä päivänä yksin olohuoneessa touhutessani tipahti yksi puupalkki sähköjohtojen päälle. Keittiöstä katkesi sähköt, jääkaappi pimeni totta kai myös. Koskaan en ole sähkötöitä tehnyt, jos lampun vaihtoa ei lasketa. Hetken katselin rasiasta irronneita johtoja ja mietin, et mihin nämä nyt tökkis? Tiedän, ettei saisi näin toimia, hengenvaarallista. En halunnut kuitenkaan jääkaapin olevan sammuksissa koko päivän ja niinhän minä siinä pienesti opin sähkömaailman saloja ja sain sähköt toimimaan.
"Olet hullu nainen!" - muisti Luolikseni minua väliin kehua.

Olohuoneesta ikkunaseinää lukuunottamatta kaivoimme kaikki alkuperäiset pinnat esiin. Rakastan tuota 60-luvulla tehtyä puukattoa, se on niin tyylikäs!
Toisen kerroksen väliseinät ovat lautaseinää, ulkoseinät ovat paksua hirsiseinää. 
Halusin lautaseinät esiin. 
Ne tuovat olohuoneeseen kodin, lämmön ja aidon tunnelman.



Minun sinkkuasunnolta tuotu puusohva pääsi aitiopaikalle. Olohuoneen pöytä on löytö Porvoon kirpputorilta, joka on 1800-luvulta.
Loin olohuoneeseen tunnelman, jollaiseen ei pieni perheeni ollut tottunut. 
"Olen tottunut polttamaan kynttilöitä vain sähkökatkosten aikana" - tarinoi miekkoseni minulle selkäni takaa kynttilöitä sytyttäessäni.
Harva se ilta meillä nyt palaa kynttilöitä - 
ei minun, vaan Luolamieheni sytyttäminä.



Ovi- ja jalkalistoja vielä hieman puuttuu, mutta muutoin alkaa tämä pää kodistamme olla remontoitu. Käsittelin lautaseinät tammen sävyisellä paneelilakalla.



Keittiön oviaukkoa piti alkuun vain vähän suurentaa. Katosi koko seinä sit siinä ihan ohimennen :D Jälkeenpäin jouduimme kattoa kuitenkin tukemaan yhdellä pystytolpalla, ei riittänyt meidän paksut metalliset tukiputket täysin pitämään kattoa. Talossa, jossa on kaikki aitoa kunnon puutavaraa ja sitä on paljon, pienienkin seinien purkaminen vaatii katolle kunnon tukemisen.



Pitkä penkki on koulun alkuperäinen penkki. Löysin tämän aarteen miekkoseni työpajasta kaiken romun alta. Sai hän pienesti palautetta minulta siitä, et miten on mennyt kohtelemaan koulun jäämistöä.
Minä vastoin sain palautetta siitä, et missä hän nyt rakkaita autonrenkaitaan säilyttää, huoh!


Kävin vielä itse hakemassa kuusen metsästä. 
Joulu sai tulla kotiimme. 
Mutta jouluun oli vielä vajaa viikko aikaa, ehdin siis yhden projektin vielä aloittaa. Jääkaapissamme ei tuoksunut jouluruuat eikä pakastimessa ollut emänännän itse leivottuja pikkuleipiä. Vieraamme olivat saapumassa yli 700km:n päästä junalla joulun viettoon. Onneksi ovat kaupan pakastealtaat, leipomot ja valmislaatikot. 
Ne ovat juuri minunlaisiani ihmisiä varten luotu.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Pientä pintaremonttia synnyinseudullani.

"Mun kautta tuli kysely, että alkaisitko remppaan yhtä taloa? Miten sulla on niinku tarkoitus edetä?" - sain isosiskoltani noin viikko sitten viestiä synnyinseuduiltani.
Tästä viestistä neljän päivän kuluttua olin tässä talossa. Olen lapsuudessani tässä kodissa useasti vieraillut. Minulle tuli mahtava tunne päästä kymmenien vuosien jälkeen käymään kodissa, joka on ollut lapsuudenkotini naapurissa ja johon liittyy muistoja. 
Sain kunnian tutustua upeaan uusioperheeseen. 
Perheen isä on minulle tuttu, sillä olemmehan käyneet samaa kyläkoulua. Mutta näinä elettyinä vuosina en koskaan ole päässyt häneen tutustumaan yhtä syvällisesti kuin tämän kolmen päivän aikana.
Minut vastaanotti iloinen, huumorintajuinen ja lämminhenkinen tunnelma. 
Vaikka perhe omisti kolme eri sukunimeä, oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. 

Lapset olivat harva se päivä kyselleet vanhemmiltaan, että milloin pääsemme näistä vihreistä seinistä eroon. Tunne jokaisella perheenjäsenellä oli sama, tämä koti kaipaa uutta ilmettä ja mielellään pikakeluaksella.
Perheen äiti on seurannut tiivisti blogiani ja hetken mielijohteesta oli ottanut yhteyttä isosiskooni. Yleensähän nämä hetken mielijohteet johtavat parhaimpiin lopputuloksiin.

Tiukan aikataulun vuoksi en päässyt käymään paikan päällä ennen suunnitelman tekoa. Tein pintamateriaalisuunnitelman pelkkien kuvien perusteella. Ajoin täältä Puolangalta suoraan sisustuskauppaan, ostin tarvittavat materiaalit asiakkaan tilille ja sen jälkeen ajoin itse kohteeseen. Kävin antamassa illalla toimintaohjeet mitä tarvitsee tehdä ennen remontin alkua.
Asiakas säästi hurjasti aikaa ja rahaa antaessaan valtuudet minun päättää.
Luottamus tässä työssä on kaiken A ja O.

Aloimme siis remontin tekoon koko perheen voimin. Työnjako oli selvä. Työmaamestarina toimi 3-vuotias Elsa-tyttö,  joka piti huolen siitä, että työt tehdään ja ne myös tehdään hyvin. Turhaan kehuja oli kalastella, tapettivalintani sekä maalausjälkeni olivat ihan hyviä, mutta hän maalasi paremmin.
En muista milloin minulla olisi ollut työnteossa näin hauskaa. Taustalla soi musiikki, kerroimme elämäntarinaamme toinen toisillemme. Perheen äidin kanssa juttelimme parisuhteen ja uusioperheen haasteista sekä niiden palkitsevista puolista.
Tunti tunnilta kodin ilme muuttui. Mitä enemmän maalasimme, sitä enemmän löysimme lisää maalattavaa. Remonttikärpänen puraisi jokaista ja kaikki halusivat pysyä mukana muutoksen tuulissa.

Pahoittelen heti alkuun taas kuvalaatua. Ennen-kuvat on otettu pimeän aikaan, jolloin tunnelma totta kai on synkempi ja harhaan johtavampi. Mutta aikataulu oli tiukka ja ennen-kuvat oli saatava. En voi olla silti miettimättä tässä samalla muutoksista ihmisiin. Ennen-kuvat otetaan meikittömästä, hieman surullisen näköisestä ihmisestä. Jälkeen-kuvassa on iloinen, valoisa, puhdas ja kauniisti meikattu lopputulos. Eli enkö siis minäkin toiminut tässä ihan oikeaoppisesti ;)



Maalattavaa pintaa oli paljon. Tumma katto etenkin keittiössä tuotti hetkellisesti harmaita hiuksia, mutta saimme kuitenkin hyvän lopputuloksen. Kotiin ei ole ostettu pintamateriaalien lisäksi mitään uutta. Kannustan näissä projekteissa ihmisiä käyttämään kaikkea olemassaolevaa. Miksi heittää pois hyvää ja käyttökelpoista tavaraa?
Minua hymyilyttää hetki, jolloin kysyin perheen äidiltä, et onko hänellä miten verhoja ja mattoja olemassa? Ei kuulemma juurikaan ollut, jotain vanhoja ehkä… Komensin hänet hakemaan tekstiilit näytille. Hänen kätköistään löytyi kaikki se, mitä tarvitsin. Etenkin ihanat pitsiverhot, 
mikä löytö! 
Ja minulle sanottiin, et ei hän osannut nähdä niitä kauniina. Toki mieli muuttui kun saimme verhot ja matot paikoilleen.



Huomatkaa miten kauniisti perheen isän perintölipasto pääsee oikeuksiinsa. Mietimme alkuun, että pitäisikö lipastoon laittaa uusi maalipinta, mutta onneksi emme sitä tehneet.



Leivinuuni todennäköisesti puretaan tulevaisuudessa ja tehdään uusi. Annoimme kuitenkin lisävuosia uunille maalamalla pinnan hiekansävyisellä seinämaalilla. Leivinuunin ilme keveni huomattavasti.


En voinut olla hymyilemättä perheen vanhimman tyttären iloisia hyvästejä vihreille seinille :D Hän taisi olla innoikkain maalari peittämään kaiken vanhan sävyn silmistään.

Ja jälleen kerran tasoitetapetti oli pelastus. Lastulevyrakoja vanhassa rakennuksessa, jossa säämuutokset liikuttelevat seinärakenteita vuosi vuodelta rankalla kädellä, niitä on mahdoton saada siististi muutoin peittoon. Ylitasoittamalla olisi mennyt kaikki aika vain hukkaan, sillä todennäköisesti seuraavat kovat pakkaset olisi repinyt saumat auki.



Työni paras palkka on asiakkaan helpottonut, tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt palaute. Tässä on taas todistetta siitä, miten pienillä muutoksilla saadaan jotain niin suurta. Kolme päivää ja näin paljon uutta pintaa. Rahalla ei voi ostaa sitä tunnetta, mitä tällainen muutos saa aikaan. 
Istuimme projektin jälkeen olohuoneessa. Kysyin, että olisiko teillä lukijoilleni antaa jotain palautetta?
He halusivat kannustaa ihmisiä tekemään pientä pinta remonttia. Vanhaa kunnioittaen voi saada ihmeitä aikaan. He tarvitsivat sen, että heille sanotaan ja ohjeistetaan, mitä kannattaa tehdä. "Emme olisi tätä osanneet itse aloittaa ja toteuttaa. Tilanne oli toivoton, emmekä osanneet nähdä enää kotimme piilevää kauneutta".

Kiitän myös omasta puolestani. 
Sain helminauhaani taas yhden helmen lisää.