Kevätsiivousta nro 2.

Siinä kuvassa istui äiti, isä ja terapeutti.

Pieni poika kokoaa palapeliä olohuoneessa pöydän äärellä,

veli istuu hiljaa sohvalla seuraten ympärillä tapahtuvaa.

Nojatuolissa istuu pieni tyttö.

Tyttö hakkaa käsillään päätään, keinuttaa itseään ja ulisee oudosti.

Palapeliä kokoava autistinen poika saa kohtauksen;

"körö körö kirkkoon,

papin muorin penkkiin…"

hokee poika yhä kiihtyvin sanoin.

"Haluan koota palapelin,

haluan koota palapelin"

ääni on jo lapsella hysteerinen.

Poika nousee sohvalta, hätääntyy, itkee ja lorun toistaminen kiihtyy. 

Yksi pala oli tipahtanut lattialle.

Viidessä minuutissa oli koottu 1000 palan palapeli,

täysin ylösalaisin kuvaa näkemättä.

Yksi pala puuttui,

ja elämä oli totaalisen sekaisin.

Keinuva uliseva tyttö tulee hiljaa lähelle ja ojentaa kadonneen palan.

Tilanne rauhoittuu.

Olen asettunut äärettömän mielenkiintoisen elokuvan äärelle.

Olen käärinyt itseni viltin alle,

villasukat jalassa tapitan elokuvassa tapahtuvaa.

Ulkomaailma katoaa pääni sisältä.

Pystyn kahdeksi tunniksi unohtamaan kaiken kiireen,

velvollisuuden,

työni 

ja ajatukseni.

Elokuvat ovat ehdoton ykkönen hetkelle,

jolloin tahdon vain rentoutua.

Olen yrittäjä,

joka antaa itselleen aikaa.

Tykkään haastaa itseäni myös elokuvilla.

Löydän niistä usein hetkiä omasta arjestani,

yrittäjyydestäni.

Palaamme hetkeksi kotiin, jossa aloitimme aikaisemmassa päivityksessäni kevätsiivouksen.

Asiakkaalla oli ajatuksena sisustaa yksi huone;

sisustimme olohuoneen, keittiön, tv-huoneen, eteisen, makuuhuoneen, takkahuoneen 

ja vierashuoneen.

Hups.

Välitila sai uuden maalipinnan Tikkurilan Taika helmiäismaalilla.

Se, mitä et voi peittää

korosta sitä.

"Emme tykkää keittiön vihreistä kaapeista,

mitä näille voisimme tehdä?"

- asiakas kyseli toivekkaana uusista maalatuista ovista.

Ammattilaisena laskin ja puntaroin,

tulimme yhteistuumin tulokseen ettei ovia maalata.

Maalataan sit koko keittiö vihreällä.

Minä se varsin kiva suunnittelija olen ;)

Samaa vihreää jatkoimme takkahuoneen puolelle.

Enemmän on parempi.

Ja siitä sulavasti olohuoneen puolelle,

joka maalattiin helmenharmaalla.

Ammattilaisena en saisi suositella maalausta tapetin päälle,

mutta olen sitä tehnyt silloin kun itse totean, että tapetti hyvin todennäköisesti pysyy seinällä.

Kaikissa huoneissa kahta lukuunottamatta tapetin pinta sai maalipinnan.

Vierashuoneessa teimme uutta kalustejärjestelyä ja mitä nyt pari vaatekaappia ja yhden sängyn tyttö kannatti asiakkailla ulos ;) 

"Pienestä autistisesta pojasta tuli suurten rahojen äärellä oleva tilintarkastaja, 

joka oli kylläkin peitetarinaa jollekin aivan muulle.

Poika oli uskomaton kaikessa omituisuudessaan…"

Kova työ ja usko itseensä kasvatti autistisesta lapsesta menestyjän.

- Sanna -

Pieni rakkauteni.

Mitä rakkaus on?

He sanoivat, että sinä sen teit todellisesta rakkaudesta.

Onko rakkaus myös luopumista?

He sanoivat, että sinä olit vahva pystyessäsi laittamaan oman tunteen sivuun.

Onko rakkaus hyvää ikävää?

He sanoivat, että se on sitä silloin, kun tietää tehneensä oikean päätöksen,

vaikkakin itselleen tuskallisen,

se oli täysin oikea rakkauttasi kohtaan.

Kuukausi sitten tein elämäni raskaimman päätöksen.

Laitoin musertuneen sydämeni jääkaappiin,

itkin silmistäni tuskaa,

pakkasin laukkuja sumussa.

Lähdin matkaan 700km:n päähän.

Siellä odotti minun ainokaisteni lasteni uusi koti.

Minun oli hyväksyttävä se tosiasia,

etten voinut antaa pienille enää heille sitä aikaa ja rakkautta,

jota he todellakin tarvitsivat.

Se yrittäjyyden ja yksineläjän tummempi puoli.

Heidän kuuluu saada se auringonpaiste.

Heidän kuuluu saada edelleen se kaikki mihin ovat tottuneet.

Vapaus.

Väliin luopuminen on sitä todellisinta rakkautta.

Pieniä suuria asioita.

Pieni pala pienestä suunnittelukohteesta.

Eteinen.

Pienellä muutoksella voidaan saada jotain paljon enemmän.

Tuntuu hyvältä olla apuna näinkin pienessä muutoksessa.

Asiakas itse toteutti.

Hän vain tarvitsi ohjeet…

Eteinen on kodin käyntikortti,

tämän tunteen asiakkaani tahtoi myös omaan kotiinsa.

Pienestä tilasta tuli valoisa ja kutsuva.

Kodin käyntikortti.

Tänä aamuna heräsin kyyneliin.

Emmi-prinsessalla on löydetty sydänvika ja keuhkot ovat täynnä nestettä.

Pyydän rukouksia, enkeleitä ja vahvuutta.

Emmi on parhaassa hoidossa.

Hänen toinen mami hellii, rakastaa ja huolehtii.

Elämä on ihmeellistä.

Sitä todellista rakkautta.

Lähimmäisen rakkautta.

Rakastan <3

Sanna

On kevätsiivouksen aika.

Kevät ja aurinko.

Suttuinen ikkunaruutu ja auringon paljastama hämäkinseitti.

Tässä kohtaa alkaa minun puhelimeni soida.

Olisi kevätsiivouksen aika.

Aurinko löytää pitkän pimeän talven jälkeen takaisin kotiimme.

Se kiertää valaisten huoneemme jokaisen kohdan.

Se herättää nukkujan vuoteestaan,

se säteillään antaa voiman.

Aurinko.

Joka kerta uudestaan ja uudestaan se muistuttaa.

Olethan muistanut toteuttaa unnelmasi,

se kysyy?

Myös tämän kodin asukkaita se tahtoi muistuttaa.

Minä sain kunnian jälleen kerran olla siinä unelman luomisessa mukana.

Minä sain kunnian toimia auringonsäteinä.

Sain kunnian rohkaista ottamaan siitä kiinni.

Olen saanut kunnian tutustua taas uusiin paikkakuntani mahtaviin yrittäjiin.

Olen etuoikeutetussa asemassa saadessani kutsun kotiin tuntematta entuudestaan.

Minua joka kerta odotetaan.

Rohkaisin käyttämään väriä.

Halusin itsenikin samalla haastaa.

Työni paras palkka on asiakkaan 110% luotto minun ammattitaitoani kohtaan.

Sen tunteen osaa ymmärtää jokainen.

Se on sitä jatkuvaa onnistumisen tunnetta.

Se on sitä minun auringonvaloa.

Tästä kodista tulee vielä jatko-osa.

Odotamme saapuvaksi taulua, pöytää, valaisinta.

Olohuone, keittiö ja vierashuone;

koko talo sai kevätsiivouksen.

Tämän viimeisen kuvan osalta jäi ennen kuva ottamatta,

mutta tästä kuvasta saa pientä tunnetta tulevista…

Aurinko.

Se puhkaisee elämän taas uuteen kukkaan.

- Sanna -

Pieni hetki kotini historiaa.

Otan käteeni kuvan.
Puheensorina ympärilläni hälvenee,
aikamatkustan menneeseen,
aikaan,
 jolloin en ole vielä syntynyt,
aikaan,
josta en vielä tiennyt.
Katson kuvaa.
Näen pihamaan täynnä elämää,
lapsen naurua,
isännän raavasta työtä,
 emännän katraastaan huolenpitämistä.



Jotain niin kaunista,
jotain niin arvokasta.
En tiennyt, että tämä pihamaa tulee olemaan kotini.
En myöskään tiennyt, että vuoden ajan tekemälleni työlleni tullaan antamaan kiitos.
Ei kiitos naapurilta,
ei kiitos ohikulkijalta.

Kiitos tuli lapsilta,
jotka näitä pihamaita temmelsi.
1938 - 2017 välinen kotini elämä kohtasi.
Kiitollisuus.
Se kuvaa tätä hetkeä.



Jos sinä lukijani muistat siitä,
kuinka kerroin tunteesta,
joka valtasi minut ensimmäisen kerran kun kotiini tupaan astuin.
Kerroin siitä halaavasta ja hyvästä hengestä.
Tunteesta,
kuinka täällä hirsiseinien sisällä olo on turvallinen,
minusta pidetään huolta.

Tänään sain sille tunteelle selityksen.
Kotini ensimmäinen emäntä on ollut tämä tunne.
Hän on huolehtinut jokaisen pysähtyneen kulkijan mukaan leivän.
Piha-aitasta kääri leivän esiliinaansa.
Hän antoi siitä vähästäkin.
Hän ei katsonut kokoa, väriä tai uskontoa.
Kaikki sai sen hyvän.



"Meillä oli ihana ja kaunis lapsuus" - sain kuulla useaan kertaan.
"Kiitos, että olet palauttant kotimme hyvän hengen takaisin" 
Kuuntelin tarinaa varmaan täysin tajuamatta,
millaisen teon olen tietämättäni tehnyt.
Meillä oli uskomaton yhteys.
Kuin olisimme toisiemme aina tunteneet.



On ollut myös surua,
niinkuin varmasti useassa vanhassa kodissa.
Menetystä ja kaipuuta.
"Kun näin tämän kodin kuvia netissä, tuntui kuin rauha laskeutui sielulleni"
- tämän kuullessani tuntui kuin minua olisi kiitetty jostain paljon ylempääkin.
Tunsin jotain suurta samankaltaista yhteyttä talon emännän kanssa.
Eivät sanani riitä kuvaamaan tätä tunnetta.
Hän on selvästi valvonut untani,
hetkinä jolloin olen pelännyt,
hän on selvästi suojellut minua.



Saarnakirja,
emännän yksi tärkeimmistä asiosta.
Tämä kulkeutui kotiini
ja nyt se löysi uuteen kotiinsa lapsenlapsensa luokse.

Ympyrä sulkeutui.

Kiitos.

Tänään oli otsikon keksiminen vaikeinta.

Takkini unohtui auki.

Räntäsade piiskasi vaakatasossa,

se nipisteli kasvoja.

Sade koveni,

se repi.

Sydän paljaana siinä seisoin keskellä pimeän.

"Anna minun löytää kotiini turvaan"

-kuiskasin sateeseen.

"Anna minun löytää voimani taistella sinua vastaan,

pyydän".

Raskain askelin käännyn.

Taistelen.

Ei satuttanut susi,

ei ilves,

tai suojeleva karhuemo.

Ihminen.

Ihminen ihmiselle on susi.

Se ei armoa anna,

ei sääliä tunne.

Se raatelee uhrinsa armotta,

ei elääkseen,

vaan satuttaakseen.

Kotini on avoinna sydämelle,

joka tahtoo suojella,

puolustaa.

Se antaa sielunsa,

se antaa sydämensä

- suojellakseen hänelle tärkeintä.

Minun sydämeni ei ole suojakilpi toisen pahalle.

Se ei ole käytettävissä.

Paha maailma,

kuiskasin aamulla tyynylleni.

Tänäänkin pääsin suuren rakkauteni pariin.

Työni.

Yritykseni.

Tänäänkin sain olla onnellinen kaikesta pahasta huolimatta siitä, 

että minä olen minä.

"Älä Sanna koskaan muutu" 

- sanoi minulle ihminen, joka on työni kautta tullut minulle tärkeäksi.

"Sinä Sanna et rakenna ympärillesi aitaa"

- jatkoi hän selventääkseen, miksi minulle on helppo puhua.

Otin esiin taikasauvani.

Puhalsin.

Maalailen.

Hymyilen.

Juoruilen ihanien ihmisten kanssa.

Nauran ääneen.

Minun, eikä sitä kukaan koskaa ota pois.

Ehkä vähän "mustavalkoista", mutta tämä on se sama päiväkoti, 

joka pitää sisällään jo useita upeita värejä…

Jäi ennen kuvat osasta huoneista ottamatta,

mutta tässäkin oli punatiiltä ja pastellin sävyä…

"Helppohan se on nättiä pintaa nättinä maalata"

- antoivat miekkoset tytölle kivan kommentin, joka totta kai aina mieltä lämmittää.

Kulkee hän enemmän vaatteet maalissa,

kuin oikeasti nättinä.

…aamulla taas tämän saman virkapuvun puen ylleni ja alotan uuden upean kohteen.

Kädet syyhyää jo.

- Sanna -