tiistai 26. tammikuuta 2016

Pieni pala Neulikon koulun historiaa.



Helmikuussa 78-vuotta täyttävä Mirja tulee avamaan iloisesti kotinsa oven. 
"Tästä on auton mittarin mukaan tasan 900 metriä Neulikon koulun liittymästä tähän hänen kodin liittymään." - puhkesi Mirja puhumaan minulle kuin vanhalle tutulleen.
"14-vuotta olin töissä koululla. Toimin talonmiehenä, siivoojana ja keittäjänä. Oli siinä kyllä työtä tehdäkseen asti kun sai tehdä ruuat kolmellekymmenelle hengelle, ei silloin mitään valmiina tuotu. Lämmitin pannuhuonetta, hain halkoja ja kun oppilaat lähtivät kotiinsa, aloin minä siivota koulun tiloja." - kertoili Mirja silmissä aito onnellisuus.

(Kuvassa Mirja työasussaan)


Minä kuuntelin haltioituneena upean naisen tarinointia. Miten rohkea hän on ollutkaan. Hän on yksin pitänyt huolta suuresta koulusta useita vuosia.

Hyvin pian meillä tuli puhetta Mirjan edesmenneestä puolisostaan. Mirja halusi kertoa päivästä, joka oli hänen yksi elämänsä tärkeimmistä. 
Mirja oli lähtenyt kaveriporukassa tansseihin. Mukana oli kaksi miestä ja hänen tyttöystävänsä. Oli Mirja katsonut toista miestä ja tuumannut mielessään "minä vielä reffaan tuota miestä!". 
Siitä päivästä alkoi Mirjan ja Viljon 53-vuoden yhteinen taival.
Heille siunaantui kaksi lasta, Eila ja Kauko.

(Kuvassa Mirja ja Viljo eräässä koulun juhlaohjelmassa)


Mirja oli alkuun talonmiehenä ollessa pääsääntöisesti asunut lasten kanssa viikot kotona eli siis täällä koululla. Viljo oli kirvesmiehenä Oulussa ja hänen täytyi pitkien välimatkojen vuoksi asua eri paikkakunnalla. Viikonloput olivat odotettuja hetkiä koko perheelle.
Perhe olisi halunnut monta kertaa muuttaa omaan kotiinsa takaisin asumaan, mutta siihen aikaan on ollut vaatimuksena, että talonmies asuu koululla. Nelihenkinen perhe asuivat yhdessä isossa huoneessa, jossa oli pieni keittiö. 

Kun tarkastellaan koulun pohjakuvaa, näet portaiden yläpäässä vahtimestarin asunnon. Tämä huone on nykyään jaettu kahteen osaan, joista on tehty tällä hetkellä tytöille omat huoneet. Kuvitelkaa itsenne noihin neliöihin asumaan pienten lasten kanssa.
"Eikö tullut koskaan oloa, että happihan tässä loppuu?" - kysyin Mirjalta ihmeissäni siitä tunteesta, sillä itselläni meinaa tila loppua vaikka on koko koulu käytössä :D
"Ei koskaan tullut sellaista oloa. Niillä mentiin, mitä oli ja se oli aivan hyvä, vaikka kaipuu omaan kotiin usein olikin." - jaksoi Mirja vastata hymyillen.


"Vanhuus ei yksin tule" - totesi Mirja muutamaan otteeseen kun ei enää muistanut vuosilukuja. Hän ei tarkalleen osannut sanoa, minä vuonna oli aloittanut koululla työt eikä muistanut vuotta kun sai rakkaan puolison rinnalleen tekemään talonmiehen töitä.
"Se oli ihanaa aikaa. Sain parhaan kaverini työkaverikseni ja perhe sai olla yhdessä." Mirjan silmät suorastaan loistivat.
Heidän molemmat lapset ovat käyneet Neulikon koulua.


Ensimmäisessä kerroksessa ovat siis ala- ja yläluokka sekä keittola. Tämä keittola on nyt samainen keittiö, josta paljastui kuukaisia sitten vesivahinko.
Melkein kaikki huoneet ovat sisältäneet hellan tai lämmityskamiinan. Koulua on peruskorjattu vuonna 1961, jolloin kaikki muut tulisijat paitsi keittolan leivinuuni saivat lähteä.
Piirustuksista löytyi minulle vielä muutama ovi, joita en ole huomannut. Aion lähteä etsimään nämä ovet vielä tälle iltaa.

Koulussa on asunut väliin myös ylä- ja alaluokan opettajat, mutta he ovat myöhemmin muuttaneet kirkonkylälle asumaan. Kun lopulta Karvosenkin perhe sai luvan muuttaa omaan kotiinsa asumaan, oli Kauko-poika monena iltana lähtenyt mopollaan koululle lisäämään pannuhuoneeseen puita. Koulusta piti pitää huolta 24/7 siitä huolimatta.

Kuvassa Mirjan poika Kauko lumitöissä.


Juhlapäivän kunniaksi lipun nosto salkoon. Huomatkaa taustalla meidän ihana ulkosaunamme. Ulkosauna on ollut kouluaikaan henkilökunnan käytössä, jota lämmitettiin noin kerran viikkoa. Lippua nostaa Viljo.


Meidän tämän hetkisen pääsisäänkäynnin edustalta. Kuvassa naapurimme Arto Holappa.


Mirjan puoliso on noin viitisen vuotta sitten menehtynyt. 
"Olisin minä sen kaverin halunnut vielä pidempäänkin pitää" -kertoili Mirja haikeutta silmissään. Mirja kertoi pitkiä tarinoita heidän kauniista avioliitostaan. Vaikka hän nyt yksin vanhuuttaan viettää, ei paistanut naisen silmissä viha eikä katkeruus. 
"Sain elämältä enemmän kuin osasin edes odottaa" - Mirja mainisti sen moneen kertaan ja hänen onnellisuutensa oli suorastaan käsinkosketeltava.

Kohta 78-vuotiaan elämäntahtia eivät vuodet ovat hidastaneet. Hän ajaa edelleen autolla itse kirkonkylälle kauppaan. Hän hakkaa halot ja kantaa ne liiteriin. Hän lämmittää kotinsa pannuhuonetta ja tekee lumitöitä. Hän käy usein 4-5km:n kävelylenkkejä.
"Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa"

Taskussani on myös monta uutta salaista tarinaa, jotka päätimme pitää meidän kahden välisenä. 
Jätin pyynnöstä puhelinnumeroni ruutupaperille  ja painelin ulos lumituiskeeseen. Aamulla kolattu polku alkoi olla jo lumenpeitossa.