tiistai 5. tammikuuta 2016

Matkalippu uuteen elämään?






25. päivä syyskuuta istuin Helsinki-Vantaan lentoasemalla Finnairin omistaman virolaisen Aeron potkurikoneessa. Koskaan ennen en ollut matkustanut näin pienellä koneella. 
Olin yllättävän levollinen, vaikka minulla ei todellisuudessa ollut harmaita hajua, mihin olin menossa. Siis, toki tiesin meneväni Kajaanin lentokentälle, mutta kuka minua siellä odottaa? Kuvassa oleva mies vaiko naapurin Keijo?
Meidän ensikohtaamisesta nettideitin ihmeellisessä maailmassa oli kulunut viisi päivää. Maanantaina sain häneltä yllättäen puhelun ja pelkästään miehen ääni sai minun sukkani jaloissa pyörimään. Se ääni ei yrittänyt olla mitään muuta kuin se oli. Ei ollut teatteria, eikä itsensä kehumista - tämä ääni oli todellakin kiinnostunut kuulemaan,  kuka minä olen.

Ääni kaiuttimista pyytää laittamaan turvavyöt kiinni ja istuimen selkänojat ylös. Kone lähtee nousuu, hieman vapisten ja täristen, mutta se ei minua pelottanut.

Palaan lennon ajaksi ajassa taaksepäin. Vuoteen 2014 alkuun. 26. helmikuuta olin kirjoittanut avieropaperin. Istuin silloiseni työhuoneeni pöydän ääressä, puolisoni istui minua vastapäätä ja yhdessä tuumin päätimme paperin allekirjoittaa.
Elämäni pysähtyi.
Tiesin, että kun nimeni paperiin laitoin, luovun hetkeksi koko elämästäni. En pelkästään avioliitostani. Siinä meni minulle äärimmäisen tärkeä työpaikka, kotini, lukuisat asiakkaani, naapurit, rakas harrastukseni - kahdeksan vuotta elämästäni pyyhittiin yllättäen pyyhekumilla pois. Jäljelle jäi vain mustaa tahraa ja pyyhekumin palasia.
Tontti, jolle uusi hieno kivitalomme piti nousta, jäi tyhjilleen. Talopiirustukset laitettiin käyttämättöminä kansioon. Suunnitelmat - olin ehtinyt suunnitella tulevan kotimme jokaista ovipainiketta, jalkalistaa ja valaisinta myöten valmiiksi - niistä jäi vain haalea muisto.

Elämän on jatkuttava. Täytyy käydä läpi suru. Jäljelle jäänyt rakkaus. Ikävä. Viha. Katkeruus.
Täytyy mennä eteenpäin. Pakkasin vaatimattomat tavarani peräkärryyn ja ajoin vajaan 600 kilometrin päähän Sipooseen pikkusiskoni luo asumaan. 
Oli toukukuu. Kevät puhkesi ehkä kauniimmin kuin koskaan. Elin elämäni vapauttavinta aikaa. Ei soinut puhelin, ei soinut herätyskello. Ei tarvinnut kiirehtiä. Ei tarvinnut nousta, jos ei jaksanut. 
Sain vain olla ja hengittää. 

Jälleen kerran ääni kauttimista pyytää laittamaan turvavyöt kiinni ja nostamaan selkänojat ylös. Matka meni yllättävän nopeasti ja nyt on siis kohtaamisen aika.
Laskeuduin koneesta viimeisten joukossa. Kävelin tarkoituksella hitaasti kohti lentoasemaa. Kaivoin laukustani huulikiillon, halusinhan näyttää hyvältä tärkeällä hetkellä.
Tunnistin miehen jo kaukaa. Hän seisoi kädet takin taskussa, nojaten vinosti toista jalkaansa vasten. Hän piti päätä kallellaan ja kasvoilla oli juuri ja juuri havaittava hymy. Kun olin hänen kohdallaan, nosti hän toista silmäkulmaansa ja sillä hetkellä tajusin, että tuo mies taitaa viedä minut mennessään.
Lähdimme kävelemään hänen autolleen. Emme ehtineet edes päästä lentoaseman ovesta ulos, kun olimme jo kylki kyljessä kiinni. Nauroimme ja vitsailimme.
Mikä vapauttava tunne.

Ajoimme ja ajoimme. Käännyimme aina vain pienemmälle tielle ja tuntui kuin taivas tummenisi hetki hetkeltä enemmän. 

Lopulta käännyimme suuren talon pihaan. 
Vau! Tulinko juuri sisustussuunnittelijan karkkikauppaan? 600m2 63-vuotta vanhaa hirsirakennusta. Olinko sillä hetkellä enemmän innoissaan miehestä vaiko tästä edessäni avautuvasta aarteesta? 
Minua kiehtoo historia. Kauan sitten eletty elämä ja niiden sisällä pitämät tarinat. Mitä kaikkea tämä vanha kansakoulu tulee minulle ja tämän blogin myötä myös sinulle kertomaan? 


Aamulla herättyäni Luolamieheni vierestä katsoin sängyn vieressä olevaa ovea. 
Se oli suljettu. Sitä ei ollut käytetty kohta kolmeen vuoteen. Emme osanneet kumpikaan sillä hetkellä arvata, että mitä tulee tapahtumaan tämän suljetun oven takana olevissa huoneissa. Herätetäänkö huoneet uuteen elämään? Annetaanko niille uusi tarkoitus? Ehkä.
Tämä koulu pitää sisällään paljon. Mutta on vielä ovia, joita en ole avannut. Ja on vielä tarinoita, joita en ole kuullut. 
Avaan ovia ja kuuntelen tarinoita ja sinä pääset jakamaan ne kanssani.

Lähden nyt yhden yön kyläreissulle ystäväni luo. Matkaa on kahden ja puolen tunnin ajomatkan verran. Olen oppinut näinä kuukausina ajamaan pitkiä matkoja, kauas ja kiirehtimättä. Helsingin kiire ja raitiovaunulle ehtiminen - sitä ei tarvitse enää kokea.
Palaan taas pian.